sunnuntai 28. marraskuuta 2004

Draamaa elämään. I Adventtisunnuntai - Kuninkaasi tulee nöyränä. 2 vsk.


I Adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä

28 nov mmiv Saarna Auran kirkossa.
Khra Torsti Äärelä
Draamaa elämään
Evankeliumi: Mark. 11: 1–10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.» Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän,
joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!


Aloitus:
Moni varmaan ihmettelee toistuvasti, joka vuosi, sitä miksi I adventin teksti puhuu pääsiäisen tapahtumista.. Siitähän se puhuukin. Pääsiäistä oli vietetty jo kohta kolme sataa vuotta ennen kuin muodostui kirkkovuosi ja adventti tuli sen alkuun. Kaiken takana oli melkoista politikointia... Vanhan Rooman valtakunnan uudessa pääkaupungissa Konstantinopolissa, nykyisessä Istanbulissa, oli vietetty keisari Konstantinuksen kaupunkiintulon vuotuista juhlapäivää ennen kuin kristinuskosta tuli valtionuskonto kolmannen vuosisadan alkupuolella. Ja tuota juhlapäivää tavattiin viettää vielä pitkään, ja keisarin muisto eli vahvasti. Taidettiinpa häntä pitää melkoisena puolijumalana. Tämä meno taisi aiheuttaa varhaisen kirkon miehille suurta päänvaivaa. Silloin joku keksi adventin. Hänen ajatuksenjuoksunsa saattoi mennä tätä rataa, noin karrikoiden: 29 lokakuuta vietettävä Konstantinuksen muistojuhla on kiusallinen, Jeesus Kristus jää varjoon. Siirretään juhlapäivän ajankohtaa ja aletaan samana päivänä tai samaan aikaan juhlia adventtia. Annetaan vanhalle juhlalle uusi sisältö, otetaan pääsiäisteksti käyttöön. Ja niin sai Konstantinuksen kaupunkiin ratsastamisen tulojuhla unohtua, oli keksitty adventti. Ja eikä montakaan vuosikymmentä tästä kun koko kirkkovuosi oli jo järjestynyt nykyisin tunnistettavaan muotoonsa. Tuosta puhtaasti kirkkopoliittinen juoni koitui sitten lopulta suureksi siunaukseksi, se oli kerrassaan mainio teko, kuka sen sitten keksikään.

Virsi 6:
Tämän päivän päävirsi, virsi 6, sisältää melkoisen näköalan kirkkovuoteen. Tuo pelastusarmeija keskuudesta lähtöisin oleva laulu, jota emme tänään laulaneet tarpeeksi nopealla temmolla, puhuu aika monesta kirkkovuoden kohokohdasta. Tietysti adventista ja palmusunnuntaista avaussäkeistössään, joulusta toisessa säkeistössään kun taivaitten herra laskeutuu maahan, ja hänet lasketaan oljille köyhien lapsena, kolmas säkeistö puhuu pitkäperjantaista, neljäs säkeistö pääsiäisaamun riemusta, viides säkeistö viittaa kirkkovuoden toiseksi suurimpaan pyhään, helluntaihin, ja kuudes säkeistö viittaa jo kirkkovuoden loppuun, siis viime pyhään. Jotta virsi olisi täydellinen, puuttuu siitä yksi säkeistö joka puhuisi kiirastorstaista ja Herran pyhästä ehtoollisesta. Kukapa kieltää tällaisen yrityksen, voihan olla, etä joskus tässäkin kirkossa lauletaan tästä virrestä seitsensäkeistöinen versio. Joka elää, se näkee...

Selitys:
Päivän evankeliumi päättyy kohokohtaan, juuri sopivasti ennen kuin tunnelma latistuu. Seuraava jae toteaa, että Jeesus meni temppeliin, katseli siellä kaikkea mutta koska oli jo myöhä, hän lähti Betaniaan. Siitä kansan innostuksesta ei syntynyt mitään. Jeesus ei millään tavalla hyödyntänyt tilannetta. Temppeliinkin hän meni turistin lailla; katseli ympärilleen ja lähti sitten nukkumaan. Vasta myöhemmin selviää, että ihan tavallinen matkailija hän ei temppelissä ollut. Silloin saavat nimittäin kyytiä rahanvaihtajien pöydät ja jakkarat. Vierailu oli tarkastuskäynti Isän huoneessa. Evankeliumin mukaan Jeesus tiesi, mitä tulee tapahtumaan. Hän tiesi, että opetuslapset näkisivät kylässä kiinni sidotun aasinvarsan. Markus liitti tämänkin ihmeen muiden raportoimiensa ihmeiden joukkoon. Asiat eivät vain sattuneet niin, vaan Jeesus itse oli ohjaamassa tapahtumia. Opetuslasten löytämän aasin selässä ei kukaan ollut vielä istunut. Kyse oli ainutlaatuisesta tapahtumasta. Kaikki oli tarkkaan suunniteltu. Tietoisesti Jeesus liittyi Vanhan testamentin ennustuksiin (Sak. 9:9, 1. Ms. 49:11). Tämä kuningas oli nöyrä, koska hän tiesi oman tehtävänsä. Sitä tietoisuutta ei voinut mikään ulkonainen horjuttaa, ei ihmisten väärät odotukset eikä kiusaus käyttää ihmisten suosiota omaksi hyväkseen. Hän ratsasti Jerusalemiin, tuli kansan keskelle miltei huomaamatta. Hän liikkui ihmisten virrassa, samaa vauhtia. Ei hänen tarvinnut levitellä käsiään eikä kehua itseään. Jokainen sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli. Kirkkovuodessa on myös kyse tästä, vuoden pituisella matkalla saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Hän tulee keskellemme. Ei aina niin nöyränä ja hiljaisena, mutta kaiken vaativuudenkin takana on hänen rakkautensa.

Hutba:
Adventin sanoma tahtoo muistuttaa meitä siitä, mikä on uskomme keskus. Se tahtoo muistuttaa meitä myös siitä, että matka kirkkovuodessa on pitkä. Meistä luterilaisista voidaan sanoa, että meillä loppuu välillä, pariin kolmeen otteeseen veto. Vuodessa on kohokohtia, samoin kirkkovuodessa. Ensimmäisen adventin ja joulun into hiipuu viimeistään loppiaisen jälkeen, eikä vähiten asian laita näy kirkonpenkeissä. Pääsiäisaika ja hiljainen viikko on myös oma lukunsa. On sanottu että meidän pääsiäisenviettomme loppuu pitkäperjantaihin, kun se jossain toisessa kirkossa vasta alkaa pääsiäisaamuna. Loppukirkkovuodesta pyhäinpäivä tekee jälleen pienen nousun, muuttaa siinä kaikki. Vain koko kirkkovuosi antaa käsityksen evankeliumitekstien rikkaudesta, virsikirjan koko kirjosta. Ylipääntänsä koko kirkkovuoden draama avautuu vain siitä itsestään käsin. Suurten pyhien välillä olevat ”vaatimattomammat sunnuntait” eivät ole mitään vaatimattomia, vähäisempiä pyhäpäiviä

Lopetus:
Kirkkovuosia ja vuosivuosi eivät ole sama asia. Mutta on tänä vuonna syytä katsahtaa jo ensi vuoden puolelle. Kirkossamme vietetään ensi vuonna juhlavuotta ”Kirkko Suomessa 850-vuotta.” Monessa seurakunnassa, kokonaiskirkon tapahtumien lisäksi, järjestetään joitain tapahtumia. Niin meilläkin. Mutta myös yleisemmin tahdotaan rohkaista myös Raamatunlukemista. Vanhoilla suomalaisilla, sen lisäksi että pyrittiin käymään paljon kirkossa, oli myös kunnia-asia lukea Raamattu läpi kerran vuodessa. Kaikki on kiinni pitkäjänteisestä asennoitumisesta.

Jeesus oli menossa Jerusalemiin antamaan itsensä uhriksi meidän puolestamme. Hän meni sinne, vaikka opetuslapset yrittivät estää häntä. Hän oli menossa vapaaehtoisesti kuolemaan puolestamme. Emmekö mekin antaisi jotakin hänen puolestaan? Tuotuaan varsan Jeesukselle, opetuslapset tekivät vaateistaan satulan ja istuttivat Jeesuksen niiden päälle, levittivätpä vaateitaan tiellekin ratsastavan Jeesuksen eteen. He eivät pitäneet vaatteitaan liian arvokkaina, vaan antoivat ne Jeesuksen käyttöön, siihen käyttöön, jossa kaikille tuli ilmeiseksi, kuka tässä ratsasti. Antaessaan vaatteensa näin tallattaviksi, he todistivat Jeesuksesta. He olivat nähneet ihmeteot. He olivat vakuuttuneita siitä, että tässä oli luvattu messias. Mitäpä he eivät siis olisi antaneet hänelle!

Jeesuksen tuloon valmistautuminen on joskus käsitetty väärinkin.. On ajateltu, että meidän pitäisi parantaa itsemme, tehdä itsestämme parempia ja kelvollisia, jotta Jeesus voisi saapua luoksemme. Tässä piilee kuitenkin suuri vaara, sillä eihän meistä näin koskaan tulisi niin pyhiä, että olisimme kelvollisia ottamaan hänet vastaan. On kyllä olemassa toinenkin asia, jonka voimme antaa Jeesukselle, mutta se ei ole hyvät tekomme, vaan se on syntimme. Jeesukselle saamme antaa syntimme. Saamme sanoa hänelle: "Herra armahda minua syntistä ihmistä." Siinä oikeastaan ovat ne taikasanat, jotka tuovat Jeesuksen sydämeemme. Ja ne osaamme sanoa vasta ja vain kun hän on ensin itse lähestynyt meitä. Kun nöyrrymme pyytämään armahdusta, on kuin sanoisimme suljetun oven edessä: "Seesam, aukene." Silloin Jeesus tulee. Mitään muuta hän ei meiltä halua hartaammin kuullakaan kuin juuri sen, että hän saisi antaa meille syntimme anteeksi, sillä sitä varten hän on maailmaan tullut. Siksi hän syntyi maailmaan, siksi hän ei väistynyt Jerusalemiin vievältä tieltä, siksi hän ei pyytänyt taivaallista sotajoukkoa vapauttamaan häntä vangitsijoilta.  AMEN.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti