Saarna Auran kirkossa 15 maius MMV
Pyhän Hengen vuodattaminen
Khra Torsti Äärelä
Alkeista joukkuepeliin
Evankeliumi Joh. 7: 37-39
Jeesus sanoi: »Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.»
Aloitus. Sven Johanssonin jääkiekko-oppaan perimmäinen opetus:
Ruotsalainen suurjääkiekkoilija Sven Johansson, kaksinkertainen maailmanmestari jo 1960-luvun alussa, aloitti kuuluisan jääkiekko-opaskirjansa hieman erikoisen tuntuisella kuvauksella. Hän kuvasi sitä kuinka radiosähköttämisen taito oikein opitaan, jos halua vain löytyy. Kirjan ensimmäisessä luvussa ei todellakaan puhuta juuri sanallakaan mitään jääkiekosta. Se on itse asiassa hyvä saarna tai kehotuspuhe pitkäjänteisyydestä ja sen merkityksestä. Hän esittää tuossa kirjasessaan edistymistä havainnollistavan taulukon. Siitä käy ilmi se, että vaativa ja hyödyllinen taito opitaan hitaasti ja varmasti. Oppimisessa tulee välillä nopeita edistymisjaksoja, mutta myös ikäviä ja tylsiä kausia jolloin ei juuri päästä eteenpäin, innostuksen ja pienoisen masennuksen ja itseensä tyytymättömyyden kaudet seuraavat toisiaan.
Nykyaikainen oppimispsykologia, kuten myös monen viisaan jo muinaisina aikoina lausuma ja ylöskirjoitettu opetus tai kansanviisaus, tukee Johanssonin kuvailemaa oppimistapahtumaa täysin. Oikotietä oikeaan menestykseen ei ole. Jatkossa Johansson rinnastaa morsetuksen opettelun luistelutaidon perusasioiden kartoittamiseen ja niiden jatkuvaan kehittämiseen; hyvän luistelutaidon ensimmäinen edellytys on muuten taito kaatua oikein, silloin näet ei uusien temppujen opettelu pelota ollenkaan, ja lopulta muihin jääkiekkotaitoihin, jotka lopulta huipentuvat muiden joukkuetovereiden huomioonottamiseen ja vastuunkantamiseen. Kaiken taustalla on pitkäjännitteinen työ ja epäonnistumiselta tuntuvan kokemuksen sietäminen.
Mistä on kyse?
Tänään kristinuskoon kriittisesti suhtautuva asettaa helposti kyseenalaiseksi koko opetuksen Pyhästä Hengestä ja sen vaikutuksesta. Jääkö tämän päivän maailmaa katsoessa väite kristinuskon hyvää tekevästä työstä vain perustelemattomaksi väitteeksi. Missä olet ”Hyvä ihminen!” Tuollainen huuto on vähintäänkin oikeutettu. Antiikin maailma oli raaka ja väkivalta oli arkipäiväistä. Tuon ajan ihmisiä voi luonnehtia taikauskoisiksi ja alkukantaisiksi. Ja kuitenkin nykymaailmaamme voidaan perustellusti väittää jopa jalostuneemmalla tavalla raaemmaksi, taikauskokin näyttää etsivän vain yhä uusia muotoja, samoin alkukantaisuus, länsimainen ihminen näyttää olevan eräänlaisen tulospsykoosin vallassa, ja siinä taudissa ei heikko ja väsynyt ihminen ole paljonkaan arvoinen.
Ovatpa eräät aikalaisemme antaneet periksi jopa siinä määrin, että odottavat, suorastaan hartaasti pyytävät sitä, että jonkun toisen maailman ja toisella tavalla sivistyneen ihmiskunnan edustajat tulisivat noin vain näyttämään meille miten olla kun eleä, ja kertaheitolla ratkaisisivat monituiset ongelmamme. Koko ihmiskunnan tulevaisuus näyttää enemmän kuin uhatulta, nyt todellakin olisi sitä paljon puhuttua tilausta maailmalopulle. Kannattaisiko lopettaa turhalta joskus ehkä turhalta tuntuva puhe helluntaista ja pyhästä hengestä! Mutta kaikessa kristinuskoon suunnatussa kritiikissä on ehkä sittenkin myös mukana siihen asetettu vahva toive ja odotus? Miksi arvostella jotain joka on jo menettänyt parhaan otteensa!
Vaan jospa asianlaita olisikin niin, että tuo auttaja, puolustaja, ei tullutkaan ratkaisemaan mitään taloudellisia ongelmia, eikä varsinkaan luomaan uutta ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Ja onko kristityllä edelleen se harhaluulo, että apu kaikkeen tulisi suoraan ylhäältä.
Helluntai
taisi sittenkin vain varustaa meidät kuolevaiset ihmiset kyvyllä antaa
anteeksi henkilökohtaiset loukkaukset, olla katkeroitumatta
vakavimmankaan epäoikeudenmukaisuuden keskellä, säilyttää
tyyneytensä pöyristyttävänkin vaaran edessä ja uhmata vihana ja
kiukkuna ilmenevää pahuutta rakkautta ja pitkämielisyyttä
osoittavin pelottomin teoin.
Törmäämme jokapäiväisessä elämässä monestikin kärsimättömiin ja ahdistuneisiin ihmisiin, ja monet törmäävät juuri minuun kärsimättömään, ahdistuneeseen ja pitkäjännittyneisyyden merkityksen unohtaneeseen ihmiseen. Ei jakseta yksinkertaisesti odottaa, hienot suunnitelmat kariutuvat, unelmat eivät yksinkertaisesti toteudu. Se mikä kerran tuntui oikealta ratkaisulta ei sitten kertakaikkiaan toiminutkaan.
Toisaalla törmätään vaatimuksiin, joissa alkuseurakunnan esimerkki nostetaan suoranaiseksi ihanteeksi. Kovin usein vedotaan siihen, että kirkon omaisuus päitäsi jotenkin jopa realisoida. Jotkut vaativat peräti Jeesuksen opetusten käytäntöyönpanoa konkreettisella tavalla. Ja jos niin onnistuisikin yhden, pienen joukon, kirkkokunnan tai peräti sukupolven yhden sukupolven puitteissa koko kristikunnan suhteen, niin olisiko siitä hyötyä. Pessimisti sanoisi: ”Hankitut ominaisuudet eivät periydy.” Eivät ne periydykään, vaan jokainen sukupolvi joutuu ponnistelemaan parempien ihanteiden, ja uskonnollisessa mielessä paremman uskonnollisesti perustellun elämänmallin puolesta aivan itse. He joutuvat opettelemaan kaatumisen taidon, taidon olla satuttamatta itseään uusissa tilanteissa, useinkin vihamielisten olosuhteiden ja kanssaihmisten keskellä.
Lyhyt hurmio ei tuo onnea, tulee epätoivon kausia ja masennuksen aikoja. Sitten eräänä aamuna ihminen on vain hieman valmiimpi ja elämä on taas hieman helpompaa, voit tehdä uusia asioita, tai vanhojen asioiden tekeminen ja niiden kanssa eläminen ei tuota tuskaa. Kysymys on ehkä vain tietynlaisen rauhan tunteen kokemisesta. Sellaisessa tilanteessa tuntee mestarin lohduttavan sanan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Älkää vaipuko epätoivoon.”
Maailmamme on historiansa kuluessa kokenut suurten ja hävittävien sotien tuhoja. Kaikki näihin taisteluihin osallistuneet ovat kärsineet tappion. On vain yksi voittaja; on vain yksi, joka on selviytynyt näistä katkeriksi käyneistä taisteluista yhä maineikkaimpana — Jeesus Nasaretilainen ja hänen evankeliuminsa siitä, että paha voitetaan hyvällä. Paremman sivilisaation, ihmiskunnan, salaisuus on sidoksissa Mestarin opetuksiin ihmisen veljeydestä, rakkautta ja keskinäistä luottamusta osoittavasta hyvästä tahdosta.
Jeesuksen opetusten tajuaminen ja varsinkin niiden toimeenpano näyttää olevan käsittämättömän hidas kehityskulku, ainoa lähtökohta kestävälle kehitykselle siinä on hellittämätön usko ja pitkäjänteisyys kaikessa. Jokainen suuri ja vähän pienempikin opettaja kuten esimerkiksi alussa mainitsemani ruotsalainen Sven Johansson, on painottanut seuraajilleen pitkäjänteisyyden ja hellittämättömän yrityksen merkitystä, myös sitä, että epäonnistuakin voi, ja yrittää voi aina uudelleen.
Mutta ei kai elämä ole kuvaannollisessa mielessä pelkkää luistelun opettelemista, mailankäsittelyä, laukaisutaidon hankkimista tai taklaamista.... On muutakin, on opittava myös syöttötaito ja oikea sijoittuminen, parasta olisi olla menemättä kiekon perään sinne minne se ensiksi menee, ei sinne, vaan sinne minne se seuraavaksi sieltä tulee. Elämä on joukkuepeliä, ja siinä joukkueessa, aivan minusta riippumatta pelaa sellaisiakin pelaajia, joita minun on vaikea hyväksyä samaan joukkueeseen. Mutta juuri tässä onkin se paljon puhuttu kasvun paikka. AMEN.
Törmäämme jokapäiväisessä elämässä monestikin kärsimättömiin ja ahdistuneisiin ihmisiin, ja monet törmäävät juuri minuun kärsimättömään, ahdistuneeseen ja pitkäjännittyneisyyden merkityksen unohtaneeseen ihmiseen. Ei jakseta yksinkertaisesti odottaa, hienot suunnitelmat kariutuvat, unelmat eivät yksinkertaisesti toteudu. Se mikä kerran tuntui oikealta ratkaisulta ei sitten kertakaikkiaan toiminutkaan.
Toisaalla törmätään vaatimuksiin, joissa alkuseurakunnan esimerkki nostetaan suoranaiseksi ihanteeksi. Kovin usein vedotaan siihen, että kirkon omaisuus päitäsi jotenkin jopa realisoida. Jotkut vaativat peräti Jeesuksen opetusten käytäntöyönpanoa konkreettisella tavalla. Ja jos niin onnistuisikin yhden, pienen joukon, kirkkokunnan tai peräti sukupolven yhden sukupolven puitteissa koko kristikunnan suhteen, niin olisiko siitä hyötyä. Pessimisti sanoisi: ”Hankitut ominaisuudet eivät periydy.” Eivät ne periydykään, vaan jokainen sukupolvi joutuu ponnistelemaan parempien ihanteiden, ja uskonnollisessa mielessä paremman uskonnollisesti perustellun elämänmallin puolesta aivan itse. He joutuvat opettelemaan kaatumisen taidon, taidon olla satuttamatta itseään uusissa tilanteissa, useinkin vihamielisten olosuhteiden ja kanssaihmisten keskellä.
Lyhyt hurmio ei tuo onnea, tulee epätoivon kausia ja masennuksen aikoja. Sitten eräänä aamuna ihminen on vain hieman valmiimpi ja elämä on taas hieman helpompaa, voit tehdä uusia asioita, tai vanhojen asioiden tekeminen ja niiden kanssa eläminen ei tuota tuskaa. Kysymys on ehkä vain tietynlaisen rauhan tunteen kokemisesta. Sellaisessa tilanteessa tuntee mestarin lohduttavan sanan: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Älkää vaipuko epätoivoon.”
Maailmamme on historiansa kuluessa kokenut suurten ja hävittävien sotien tuhoja. Kaikki näihin taisteluihin osallistuneet ovat kärsineet tappion. On vain yksi voittaja; on vain yksi, joka on selviytynyt näistä katkeriksi käyneistä taisteluista yhä maineikkaimpana — Jeesus Nasaretilainen ja hänen evankeliuminsa siitä, että paha voitetaan hyvällä. Paremman sivilisaation, ihmiskunnan, salaisuus on sidoksissa Mestarin opetuksiin ihmisen veljeydestä, rakkautta ja keskinäistä luottamusta osoittavasta hyvästä tahdosta.
Jeesuksen opetusten tajuaminen ja varsinkin niiden toimeenpano näyttää olevan käsittämättömän hidas kehityskulku, ainoa lähtökohta kestävälle kehitykselle siinä on hellittämätön usko ja pitkäjänteisyys kaikessa. Jokainen suuri ja vähän pienempikin opettaja kuten esimerkiksi alussa mainitsemani ruotsalainen Sven Johansson, on painottanut seuraajilleen pitkäjänteisyyden ja hellittämättömän yrityksen merkitystä, myös sitä, että epäonnistuakin voi, ja yrittää voi aina uudelleen.
Mutta ei kai elämä ole kuvaannollisessa mielessä pelkkää luistelun opettelemista, mailankäsittelyä, laukaisutaidon hankkimista tai taklaamista.... On muutakin, on opittava myös syöttötaito ja oikea sijoittuminen, parasta olisi olla menemättä kiekon perään sinne minne se ensiksi menee, ei sinne, vaan sinne minne se seuraavaksi sieltä tulee. Elämä on joukkuepeliä, ja siinä joukkueessa, aivan minusta riippumatta pelaa sellaisiakin pelaajia, joita minun on vaikea hyväksyä samaan joukkueeseen. Mutta juuri tässä onkin se paljon puhuttu kasvun paikka. AMEN.
