sunnuntai 27. marraskuuta 2005

Selkeä ja syntinten maailmankuva. I Adventtisunnnuntai – Kuninkaasi tulee nöyränä. 3. vsk.


I Adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä
27 nov MMV Saarna Auran kirkossa
Selkeä ja syntinen maailmankuva


Evankeliumi: Luuk. 19: 28-40
Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.»Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan?» He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

- Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»


Aloitus
Tänä kuluneena vuonna olemme mekin tällä Aurassa viettäneet, osallistuneet kokonaiskirkollisiin talkoisiin, Kirkko Suomessa 850 vuotta- juhlavuotta. Tavallaan kaikki meillä huipentui viiden iltaluennon sarjaan jonka aikana saimme pohtia kristinuskon asemaa ja merkitystä Suomessa. Viides luento oli jollain tapaa merkityksellisin. Luennoitsija puhui siinä muun muassa siitä kuinka maailmankuvamme on tyystin erilainen kuin niillä ihmisillä jotka kirjoittivat raamatun, tai olivat sitä kirjoittamassa. Meidän kun on lupa ajatella, että siinä on inhimillinen ja jumalallinen puoli yhdessä toisistaan erottamatta.

Niinpä ei ole esimerkiksi kaikkien järkeenkäypää puhua taivaasta samanlaisena paikkana kuin apostolisella ajalla. Ja paljon muitakin esimerkkejä löytyy. Tarkoittaako tämä sitä, että raamatun sanoman ymmärtämiseksi meidän tulisi tehdä päivityksiä eri käsitteisiin ja niiden sisältöihin. Niinkö pitäisi tuttu ja turvallinen Isä Meidän-rukouksenkin alku: ”Isä meidän joka olet taivaissa, ei suinkaan muuttaa nykysuomelle muotoon ”Isämme taivaassa”, vaan peräti muotoon: ”Isämme joka asut maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa”.

Maailma on täynnä merkillisiä paikkoja, ihmisiä ja kirjoja. Joka matkustaa jo nuorena paljon eikä kaihda vähän oudontuntuistakaan seuraa voi nähdä paljon. Näkee ainakin sen miten pieni maa Suomi olla ja miten myöhässä monet ajatukset tänne saapuvat. Meillekin suuri raamattukeskustelu tuli noin sata vuotta myöhässä. Ja yrityksiä päivittää maailmankuvaa ja kristityn maailmankuvaa, niitä on maailmalla ollut paljonkin. Jotkut näistä malleista ovat tulleet Suomeenkin, ja saaneet jalansijaa.

Viime vuosisadalla Yhdysvalloissa syntyi varsin merkillinen ihmismielen luomus. Se puhuu itsestään viidentenä aikakauden avaavana ilmoituksena. Se sanoo olevansa tapa puhua nykyajan ihmisille vastaavalla tavalla uskonnosta, Jumalasta, elämän tarkoituksesta ja sen päämäärästä. Kyse on valtavasta, yli 2000-sivuisesta URANTIA-kirjasta. Se on saanut paljon kannattajia ympäri maailmaan. Yhdysvalloissa ei ole tavatonta, että yliopiston teologian professori uskoo tuohon kirjaan, tai että ison kirkkokunnan pappisseminaarin johtaja uskoo tuohon kirjaan ja elää varsinaista kaksoiselämää. Olen tavannut ja olen tuntenut tällaisia henkilöitä. On lukuisia pappeja jotka uskovat tuohon kirjaan ja sen sanomaan niin sanotusti päivitettyine maailmankuvineen.

Toisaalta rajan toisella puolella, Kanadan Quebeckissä, räiskäleiden ja vaahterasiirapin, jääkiekon ja Saku Koivun maakunnassa, muuan teologian professori on tehnyt osan mittavasta elämäntyöstään kritisoidessaan tuota kirjaa ja sen oppeja. Siellä kun pelkästään Montrealin kaupungissa on kymmeniä opintoryhmiä jotka kokoontuvat tuon kirjan ääreen, ja katoliset papit ovat jo vuosikymmeniä olleet ihmeissään joidenkin seurakuntalaisten ajatuksista, tavasta puhua uskonelämästä ja käsitteistä.

Quebeckin ohella on eräs toinenkin paikka maailmassa jossa väestömäärään nähden lukijoita on paljon. Ja se paikka on Suomi. Aina ei voi olla varma onko jumalanpalvelukseen osallistujien joukossa joku tällainen henkilö. Ei olisi varmaan ihme jos kirkkomme papistosta löytyisi tällaisia henkilöitä, siis niitä jotka pitävät sitä todella taivahan totena juttuna yrittäen ujuttaa kirjan ajatuksia opetukseensa ihan noin vain mielessään ihmisten valaiseminen.

Kirjan opetuksista voisi puhua pitkään, ja siitä miten ne eroavat kristinuskosta ja vaikkapa luterilaisesta opista. Kirjan kirjoittajat esimerkiksi ovat luoneet aivan uudenlaisen käsityksen taivaasta. Enää ei tarvitse tyytyä ajatukseen taivaasta jossain tuolla avaruuden rajamailla, ilmakehän yläosissa. Sijoitetaan se reilusti kauemmas, vaikkapa noin 200 valovuoden päähän. Ja luodaan ihmiselle vaellustie avaruuksien halki maailmankaikkeuden keskukseen tapaamaan ja tunnistamaan Kaikkeuden Isä, Iankaikkinen Poika ja Ääretön Henki. Voihan se olla monimutkaisuuteen taipuvaiselle ihmiselle kiehtovaa ja haasteellisempaa kuin puhe vain pelkästä ”taivaasta.” Ja jos vielä vaikkapa annetaan kymmensivuinen selvitys erään asutetun naapuriplaneetan ihmisten yhteiskuntamallista ikään kuin opiksi niin voihan se olla kiehtovaa.

On toki totta että tuo kirja sisältää ainakin noin 70 asia ja käsitystä jotka siinä ensimmäisen kerran sanotaan ja esitetään, kuten vaikkapa alempien taivasmaailmojen maisemapuutarhuri ja työläis-olento spornagia. Mutta yksinkertaisinta on kuitenkin vain olettaa että kaikki on ihmismielen tuotetta, sen ihmeellisin ja liikuttavinkin osa ”Jeesuksen elämä ja opetukset”. Ne kaikki 800 sivua. Kirja ansaitsee huomion juuri tämän vuoksi; ihmismieli on valmis tekemään vaikka mitä paetakseen jotain. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, kuten Saarnaajakin sanoo.

Laki
Luennoitsijamme oli kuitenkin oikeassa siinä kun hän väitti että maailmankuvamme on erilainen kuin 2000 vuotta sitten, ja että monet uskomiseen liittyvät ongelmamme johtuvat vain tästä.  Maailmankuvat törmäävät toisiinsa. Vaikka se usko jolla ihmiset uskovat on aina sama, voi uskomisen sisältö kaikkine yksityiskohtineen olla mitä erilaisin. Ei ole kahta samanlaista ihmistä.

Päivän evankeliumi puhuu nimenomaan tällaisesta tilanteesta. Kaksi eri tapaa elää uskoa todeksi ja puhua siitä olivat kohdanneet jo usean vuoden ajan. Se mitä Jeesus oli tehnyt ja opettanut ei ollut kaikkien mieleen. Jeesus ei ehkä tullut kertomaan maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa asuvasta Isä-Jumalasta, kyllä hän puhui tavalla jonka tuon ajan ihmiset ymmärsivät. Fariseuksia ja kirjanoppineitakin on ymmärrettävä, varmasti he olivat ymmällään kaiken sen närkästyksen ja vihanpidon takana. Tai sitten heidän mielestään Jeesus seurusteli aivan vääränlaisten ihmisten kanssa. ”Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Mutta, mutta... Onkos se maailmankuva, ja ehkä vähän tai reilustikin vanhentunut tapa puhu asioista kuitenkaan se asia joka estää ihmisiä tulemasta vaikkapa seurakunnan toimintaan tai kirkkoon kuulemaan ja osallistumaan. Löytyykö keskuudestamme noita tienvarsilla kyylääviä fariseuksia? Heitä jotka vaativat toisia puhumaan sanoilla ja käsiteillä joita he eivät itsekään koskaan ole työstäneet tajuttaviksi. Kuinka voi ihminen jolla ei ole mielenrauhaa ja sisäistä Kristuksen tuntemista voittaa ketään evankeliumin asialle ja uskonrauhaan.

Tulee mieleen erään toisen sunnuntain evankeliumi, kertomus fariseuksesta ja publikaanista.

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.  Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

Hutba
Törmäämme joskus puheeseen esikuvana olemisesta. Kummeilta vaaditaan kristityn esikuvan olemista, seurakuntanuorilta ja isosiltakin vaaditan esikuvallisuutta. Mutta lopulta kaikki löytävät itsensä fariseuksen roolista, sen henkilön asemasta joka ei lähtenyt temppelistä autuaana ja armahdettuna. Puhe esikuvan olemisesta kääntyykin lopulta hyvin ristiriitaiseksi puheeksi kaikkea tätä taustaa vasten. Ja ratkaisu tästä ristiriidasta ulospääsyyn on hyvin yksinkertainen. Kristityn ainoa järkevä ja kestävä tapa olla esikuva on olla oma itsensä, löytää oma itsensä. Ei kuitenkaan siis niin että uskomme miten sattuu ja mihin sattuu, että etsimme sopivaa ja muodikasta, rakennamme jopa peräti hyvän ja vähemmän ristiriitaisen tavan puhua uskonasioista ja Jumalasta. Kun kristitty löytää itsensä, löytää ristiriitaisen itsensä, syntisen itsensä, eikä siinä sitten mitata paremmuutta, kuka on vähemmän syntinen, että jos olisin vähän parempi kuin tuo toinen ja siksi pääsisin esikuvaksi, sanomaan miten sinun pitää uskoa, ja uskotko ollenkaan.

Evankeliumi
Tietystikään tällaisena esikuvana oleminen ei tarkoita sitä, että syntiä pitää suosia ja tulla yhä suuremmaksi syntiseksi. Paljolti on kyse arvojen joutumisesta uudelleen syyniin. Tällainen arvojen uudelleen arvioiminen tapahtui erään toisen fariseuksen, Sauluksen, kohdalla silloin kun hän Damaskon tiellä koki Kristuksen ilmestymisen. Se merkitsi hänelle ankara rukoustaistelua, sillä tuon tapahtuman jälkeen sanotaan hänestä painokkaasti: Katso, hän rukoilee” (Apt. 9:11). Kyllä kai hän oli ennekin rukoillut, mutta nyt hän rukoili sisäisesti murtuneena miehenä. Hänen rukouksensa ei enää ollut vanhaa ansioiden luettelemista. Se oli publikaanin hätähuutoa Jumalalle. Filippiläiskirjeessä hän kuvaa tätä sisäistä muutosta sanoen, että kaikki entiset kerskauksen aiheet olivat tulleet hänelle roskaksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, tuntemisen rinnalla. (3:8) Hänen oma vanhurskautensa murtui Kristuksen kirkkauden ilmestyessä.

Lopetus
Tänään Ensimmäisenä adventtina voimme tervehtiä Kristusta kuninkaanamme aivan yhtä todellisesti kuin tekstissämme riemuitseva kansanjoukko tekee. Tässä kohden ei meidän tarvitse kipuilla maailmankuva-kysymysten kanssa. Pyhä Henki, jonka tehtävänä on kirkastaa Kristusta, tuo hänet elämäämme sanan ja sakramenttien kautta. Älköön kukaan sanoko, että se tunnon puhdistus ja rauha, jonka syntien anteeksiantamus tuo elämäämme, on pelkkiä sielullisia kokemuksia. Eihän henkiseksi omaisuudeksemme voi mikään tulla muuten kuin sielunelämämme välityksellä. Mutta siihen ei kuulu vain tietoelämä maailmankuvineen, vaan tunne, aavistus, usko, omantunnon rauha ja vapautus. Täysi tunnon rauha ei tule sinne, missä kristillisyys on vain toisilta opittuja sanoja ja hokemia. Se tulee vain hätääntyneeseen sieluun, joka tyhjentyy kaikesta omasta, sielusta joka särkyy armahtajansa edessä. AMEN.