Sadanpäämies ja politrukki — 5. sunnuntai pääsiäisestä. Rogate – Sydämen puhetta Jumalan kanssa. 3. vsk.

5. Sunnuntai pääsiäisestä.
Rogate - Sydämen puhetta Jumalan kanssa
21 maius MMVI Saarna Auran kirkossa
Sadanpäämies  ja  politrukki  3.1 
Grande omelia


Evankeliumi: Luuk. 11: 5-13
Jeesus sanoo: "Kuvitelkaa, että joku teistä menee keskellä yötä ystävänsä luo ja sanoo: 'Veli hyvä, lainaa minulle kolme leipää. Eräs ystäväni poikkesi matkallaan luokseni, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään.' Toinen vastaa sisältä: 'Älä häiritse minua. Ovi on jo lukossa, ja minä olen nukkumassa lasten kanssa. En minä voi nousta antamaan mitään.' Mutta minä sanon teille: vaikka hän ei nousisikaan antamaan toiselle leipää pelkkää ystävyyttään, hän kuitenkin tekee sen, kun tämä hellittämättä pyytää, ja hän antaa niin paljon kuin toinen tarvitsee. Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

Pitkä johdanto:
Muistelen usein, oikeastaan päivittäin, ja joskus monta kertaa, lämmöllä erästä jo tuonpuoleiseen siirtynyttä mieshenkilöä. Hänen seuransa tarjosi monia elämyksiä ja koomisia hetkiä, ja niitä tarjoaa minulle edelleenkin - aina kun kuulen joltain kolmannelta osapuolelta jotain hänen persoonaansa valaisevaa. Jotkut vain ovat sellaisia. Hän oli luonut uransa puolustusvoimissa ja myöhemmin erään hän vastasi erään amerikkalaisen yhtiön Suomen ja Euroopan toiminnoista. Kutsuin häntä usein muidenkin kuullen leikillisesti sadanpäämieheksi, vaikka se ei oikein hivellyt hänen vanhaa upseerintuntoaan. Ennen kuin hän suurine suineen oli saanut suksensa ristiin omien esimiestensä kanssa oli urallaan  hyvää  vauhtia kipuamassa  kohti  kovia  kaluunoita. Usein hän vastasi hieman vihaisenoloisesti: ”Kyllä minä sentään tuhannenpäämies olen.” Tietysti hänelle saattoi vastata hieman hankalasti: ”Joo, mutta kun raamatussa, tai ainakin Uudessa  testamentissa, se taitaa olla korkein mainittu sotilasarvo!”

Eräiden mielenkiintoisten tapahtumien jälkeen tuli tämä mies niin sanotusti uskoon, ja hän esitti mm. hyvin vakavan väitteen. Minä olen alkanut rukoilemaan! Ja se kyllä näkyikin, hyvin myönteisellä tavalla. Mutta ennen kaikkea se kyllä kuului. Hänen tuttavapiirinsä sai kuulla paljon esimerkkejä siitä miten hän oli alkanut rukoilemaan, ja mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut. Saimme esimerkiksi kuulla pitkiä luentoja hänen parantuneesta käyttäy-tymisestään liikenteessä.  Mutta kun aikaa kului muuttui ääni kellossa... Tuli aika jolloin hän ei enää puhunutkaan niin paljon uskosta rukoilemisesta. Hän sanoi rukouksensa olevan kuin näkkileipä levylautasella. Ja pikkupoikamaisella, sydäntä särkevällä äänellä hän valitti, ”että avaruus on mykkä ja musta, ei sieltä vastausta tule...” Paljon muutakin hän kertoi uskostaan ja uudesta harrastuksestaan; rukoilusta. Siihen ei tämä päivä riittäisi ja kaikkea mitä hän rukoilusta lausui ei voi oikein lausua saarnastuolista...

Mitä ystäväni oikeastaan teki! Oliko hänen uskonsa oikea? Oliko hänen intonsa puhua jatkuvasti rukoilemisesta osoitus jotain, mahdollisesti epävarmuudesta? Oliko hän jotenkin lapsellinen ja jopa epäkypsä uskossaan?

Muutamaan otteeseen sanoin kyllä hänelle vuorisaarnan varoituksia toistellen: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisekseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään...” Koin jotenkin masentava yrittäessäni veljellisesti, niin aitoa ystävyyttä voi esiintyä suurestikin eri-ikäisetkin ihmisten kesken, todellakin veljellisesti esittää hänelle kritiikkiä  ja yrityksessäni epäonnistua, sanoa  että usko ilmenee rakkauden tekoina , rukoilua on monenlaista ja ihminen voi kehittyä rukoilijana aineellisia lahjoja pyytävästä ja ihmeitä kerjäävästä ihmisestä hyvin epäitsekkääseen rukoilijatyyppiin. Jotenkin huomasin tuominneeni veljeni liian aikaisin. Kristittynä eläminen on kestävyyslaji, ihminen on rukoilijana kehittyvä olento, ja kehitys voi viedä aikaa... Joillekuille yksilöille uskonelämä ja rukous on tyyntä kiitollisuuden ilmaisemista; toisille se on ryhmässä esitettyä ylistyksen julkituomista, yhteisöllistä hartaudenharjoitusta; toisinaan se on jonkun toisen harjoittaman uskontomuodon jäljittelyä, kun aidossa uskossa ja rukoilemisessa sen sijaan on kysymys luodun olennon hengellisen olemuksen vilpittömästä ja luottavaisesta yhteydenpidosta Luojan hengen kaikkialla tavattavan läsnäolon kanssa.'

Lopulta kehitimme mahtavan riidan. Ne olivat aikoja jolloin olin myynyt sieluni enemmän ideologioille ja eri järjestöille. Olin oikean ideologian, oikean opin varjelija. Nuori, kiihkomielinen ja hyvin kovaotteinen politrukki. Vainosin  kaikenlaisia  ufo-uskovia.  Saatoin sanoa: ”Olen ankarampi kuin Jäämeren tuuli,  ja  kukaan  ei  uskalla  katsoa  silmiini...”  Olin mukana järjestämässä yleisuskon-nollisia esitelmiä ja opintokerhoja. Tuli hänen vuoronsa tehdä toinen esitelmä. Olin sitä mieltä, että hän ei oikein ollut käsittänyt esitelmänsä aiheen erästä juonnetta oikein. Kielsin häntä esittämästä asiaa niin kuin hän sen aikoi tehdä. Hän ei uskonut minua eikä olisi halunnut minun lukevan esitelmää ennen sen pitämistä, niin kuin oli ollut ensimmäisen esitelmän kanssa. Lopulta sanoin hänelle: ”Jos aiot esitellä asian noin, niin järjestän ison riidan, tulen paikalle kolmen panssaridivisioonan kanssa, hyvin koulutetun panssaridivisioonan, ja sinusta ei älyllisessä mielessä jää jäljelle kuin vyönsolki ja muutama karvatupsu.” Ajattelin jotensakin tähän malliin: ”Kyllä varmasti vanha kapiainen ymmärtää selkeää kieltä...

Sitten muutamana päivänä hän tuli työpaikalleni, palautti minulta lainassa olevat kirjani ja sanoi ystävyytemme irti. ”Sanoin, että siitä vain. Tavataan sitten Lasimerellä!” Mutta mitä olinkaan tehnyt. Varsin epäuskoisen ihmisen teon  ja  epäkristillisen  teon. Lähdin  vaatimaan häneltä jotakin mitä monet eivät juuri koskaan saavuta; ja hän kun oli lähtenyt vakavasti etsimään oikeaa tietä vasta vanhoilla päivillään, ehkä välillä ollut jopa hänelle lahjoitetun uskon välittömässä Isä- ja Kristus-yhteydessä. Ja sitten hän eräänä päivänä koki rauhallisen kuoleman. Hän koki uskonhistoriassaan juhlavia hetkiä ja myös väritöntä arkea.

Epäusko-usko
Päivän evankeliumi tuo mieleemme monia asioita, myös uskon ja epäuskon. Vaikka tämän päivän evankeliumia kuten Luukkaassa on kerrottu yrittääkin selittää, kääntyvät sanat aina lopulta toisen vuosikerran tekstiin ja sen sisältämään Isä Meidän-rukoukseen. Nimittäin tuo mies, oli lähtenyt pyytämään ystävältään leipää, jokapäiväistä, tai sanokaamme sitten, jokaöistä leipäänsä, eikös ollutkin yöaika. Jokapäiväisen leivän hankkiminen kun on välillä työlästä, täytyy ponnistella aika tavalla. Samoin on laita hengellisessäkin elämässä. On ponnisteltava, ja taas ponnisteltava kun epäusko on viemässä välillä voiton uskosta. Päivän  evankeliumi  onkin  lopulta  vain  Isä Meidän- rukouksen  yhden  pyynnön  selitystä.

Mutta mitä on usko ja epäusko? Toiselle epäusko on kasvukehitystä uskoo, toiselle se voi olla pikkutarkkaa syntien luettelua, monesti epäraamatullisella tavalla, itsekkäästi valikoiden, sokeasti valikoiden... Jollekin epäusko voi olla varsin teoreettinen käsite, hänen omien mieltymystensä mukaan...

Teoretisoidaanpa hieman! Mikäs onkaan luvun kaksi negaatio? Uudempaa matematiikkaa peruskoulussa lukenut sanoisi varmaan oitis: Miinus kaksi! Ojan laskuoppia ja vanhaa aritmetiikka lukeneet olisivat enemmän ymmällään. Negaatio! Eikös jotain negatiiviseen, kielteiseen viittaavaa. Siis hyvin todennäköisesti miinus 2... Mutta eipäs ole! Luvun kaksi negaatio on mikä tahansa muu luku kuin luku kaksi, se ei todellakaan ole pelkästään miinus kaksi. Ja jos ette tuota tienneet, niin älkää suinkaan surko! Olette varsin kuuluisassa seurassa. Suuren katastrofin arkkitehdille Karl Marxillekaan tuo ei ollut sen selvempi. Mutta eihän tässä esimerkissä ole mitään uutta. Olemme käyttäneet sitä ennekin ja varmasti tulee vielä aika jolloin otamme sen taas esiin.

No mitä tällä esimerkillä on tekemistä uskon ja epäuskon kanssa, jos siis uskon vastakohta, näin ajatellaksemme olekaan suoranaisesti ja yksiselitteisesti määriteltävä epäusko? Uskolle ei ole suoraan vastakohtaa, yksiselitteistä, sillä jos luvun kaksi negaatio on mikä tahansa luku, niin silloin kaikki mikä ei ole uskoa on epäuskoa... Ajattelutapa ei kuitenkaan ole aivan vaaraton. Ehkä uskossa ja epäuskossa on pohjimmiltaan kyse siitä, ollaanko osallisia Kristuksesta, vai ollaanko kuoleman valtapiirissä. Jos emme ole osallisia eläväksi tekevästä hengestä niin sokeina vaellamme, sokeina kuolemme.

Missä on rakkaudettomuutta, siellä vallitsee epäusko, siellä kuoleman virtapiiri on vahva. Missä opetetaan uskosta yksipuolisesti, siellä vallitsee epäusko, siellä on kuoleman virtapiirillä korkeajännite. Missä hoetaan tyhjiä sanoja, siellä on vaara, että kuoleman virtapiiri on antanut armoniskunsa.

Vanha sadanpäämies opetti minua ja muutamaa muuta epäilyn vaativalla saralla. Epäily ja kaiken mahdollisen tutkiminen ei ole niin kielteinen asia kuin monesti käsitetään. Epäily voi olla yksi armolahja, joka voi rakentaa seurakuntaa siinä missä moni muukin... On vain olemassa tuomitsemisen vaara, on olemassa kaikenlaisen politrukismin vaara, ja siinähän kristityt ovat useasti olleet yhtä ansioituneita kuin vaikkapa punaiset lähimmäisensä, ehkä jopa pätevämpiäkin... Epäily on suoranainen lähtökohta seurakunnan paimenellekin. Ilman sitä ei synny aihetta koetella mitään. Mutta kunpa koeteltaisiin rakkaudessa, tunnistettaisiin kuoleman virtapiiri ja autettaisiin ihmisiä uskoon, ja varsinkin sen jälkeisessä uskonelämässä. Mutta tämänkin tulee tapahtua asiallisesti ja järjestyksessä, niin kuin kaiken muunkin...

Hutba-osuus:
Arkipäivä tarjoaa mahdollisuuksia tutkia ja arvioida epäuskon julkitulemista. Otetaanpa esimerkiksi rukoileminen. Alkukantaisesta pelon orjuudesta vapautumattomien kuolevaisten kohdalla on olemassa todellinen vaara, että rukoilu kaikkineen saattaa johtaa sairaalloiseen synnintuntoon, perusteettomaan vakuuttuneisuuteen omasta syyllisyydestä - todellisesta tai kuvitellusta. Se voi jopa johtaa yksipuoliseen opetukseen. Mutta nykyisin ei ole todennäköistä, että kovinkaan moni käyttäisi niin paljon aikaa rukoilemiseen, että se johtaisi tällaiseen oman arvottomuuden ja syntisyyden vahingolliseen hautomiseen. Rukouksen vääristymiseen ja turmeltumiseen liittyvät vaarat koostuvat tietämättömyydestä, taikauskoisuudesta, kivettymisestä, elinvoimaisuuden menettämisestä, materialismista ja intomielisyydestä.

Pysymmehän oikeudenmukaisina kaikessa rukoilussamme. Älkäämme odottako Jumalan osoittavan puolueellisuutta, älkäämme odottako hänen rakastavan minua enemmän kuin muita lapsiaan: ystäviämme, naapureitamme, niitä joiden kanssa ei välimme ole parhaat mahdolliset. Kaikki rukoileminen, olipa se yksin tai yhdessä suoritettua, voi olla joko itsekästä tai pyyteetöntä. Toisin sanoen rukouksen keskipisteessä on joko rukoilija itse tai siinä ovat muut ihmiset.

Saamme ajatella, että kun rukouksemme ei havittele mitään sille, joka rukoilee, eikä mitään hänen lähimmäisilleen, silloin tällaiset sielun asenteet varmasti suuntautuvat kohti todellisen palvonnan tasoja. Itsekkäisiin rukouksiin liittyy tunnustuksia ja vetoomuksia, ja usein niihin sisältyy pyyntöjä aineellisista suosionosoituksista. Ja muistakaamme, että vaikkei rukous saakaan Jumalaa muuttumaan, se saa kuitenkin varsin usein aikaan suuria ja pysyviä muutoksia siinä henkilössä , joka uskon ja luottavaisen odotuksen vallassa rukoilee. Rukouksesta tulee se lähde, josta on kumpuaa paljon mielenrauhaa, riemullisuutta, tyyneyttä, rohkeutta, malttia ja oikeamielisyyttä. Niin kävi varmasti kuolleelle ystävällenikin.

Sanamme ovat rukouksemme kannalta epäoleellisia. Ne ovat pelkästään eräänlainen älyllinen kanava, jossa hengellisten rukouspyyntöjen vuo virtaa. Rukouksen sanoiksi pukemisen arvo voi olla yksityisissä hartaudenharjoituksissa yksinomaan yksilöön itseensä vaikuttava, ja kun hartautta harjoitetaan ryhmässä, se voi olla ryhmään vaikuttava. Jumala vastaa siihen, miten sielu suhtautuu, ei sanoihin, jotka lausutaan. Ja uskoon hän vastaa aivan varmasti. Senhän on Jeesuskin luvannut sanoessaan: Niinpä minä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.

Lopetus
Niin, kuinka lopulta kävikään minun ja vanhan ystäväni, sadanpäämiehen suhteen? Anteeksiantamus oli kokeva voiton. Jälleen eräänä päivänä hän taas ilmaantui työpaikalleni. Paljon oli kiloja hänestä hävinnyt, ja ainakin silloin oli hän pitkästä aikaa vapautunut. Halusin tehdä jotain jota olin halunnut pitkään, vuosikausia. Menimme ulos pyynnöstäni ja sitten minä esitin syvän pahoitteluni menneistä, ja pyysin häneltä anteeksi. Jokin syvällinen ääni sisältäni sai minut sen tekemään. Eikö meidän olekin annettava anteeksi toisille jos olemme saaneet jotain lahjaksi.

Kaksi kuukautta tuon juhannusaattoa edeltävän päivän jälkeen hän koki sen rauhallisen kuoleman josta alussa puhuin. Olen kuullut hänestä paljon jälkeenpäin, ja nyt näen monet asiat aivan eri tavalla. Ja tiedättekös mitä? Sadanpäämiehemme oli ollut hyvin tyytyväinen saadessaan tekosyyn esitelmänsä peruuntumiselle. Vaikean aiheen vuoksi hän oli ajautunut täydelliseen umpikujaan, hänen lanttunsa oli yksinkertaisesti leikannut kiinni, ja se oli jotain se... Yleensä hänen lanttunsa leikkasi terävästi, hyvin terävästi... Ja minun anteeksipyyntöni oli merkinnyt hänelle hyvin paljon...

Nyt elättelen harrasta toivetta jälleennäkemisestä sen rajan tuolla puolen, jossa ei enää ole epäuskoa ja uskoa, vaan vain uskoa kaikenkattavana elämänasenteena. Naureskelemme siellä huvittuneena eräälle nuorelle politrukille ja pöyhkeälle sadanpäämiehelle. Ehkä käymme siellä Lasimerellä, josta hänelle ylimieliseen tapaan puhuin, monivuorokautisen keskustelun siitä pitämättömän esitelmän syvimmästä olemuksesta.  Taisi  olla  jotain  rukoukseen  ja  rukoilemiseen  liittyvää. AMEN

Tämä  saarna  on  vanhasta  saarnasta  muokattu.  Saarna  on  pidetty  aikaisemmin  kaksi  kertaa,  syksyllä  2000  Langinkoskella  ja  2002  syksyllä  Kymissä ja  yhden  kerran  osa  siitä  oli  erään  saarnan  pääasiallisin  sisältö (Aura 22.08.2004). Saarnaa on vielä kerran muokattu lokakuussa 2013. Saarnasta voidaan  siis hyvin  käyttää  nimeä:  Sadanpäämies  ja  politrukki  3.1.

4. Sunnuntai pääsiäisestä.  
Cantate - Taivaan kansalaisena maailmassa
14 maius MMVI  Saarna Auran kirkossa.
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Hyvää  ystävää  etsimässä


Evankeliumi: Joh. 15: 10-17
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: »Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.»

Aloitus:
Monesti sanomme sanoja ja sanapareja, lauseitakin, miettimättä mitä ne oikein tarkoittavat. Saati sitten miettisimme niitä, tai peräti kyseenalaistaisimme ne. Yksi tällainen klassinen lausuma on: ”Vanhempiaan ei voi valita, ystävänsä voi.” Pitäneeköhän paikkansa? Toinen lausuma on: ”Näytä minulle kaverisi, niin kerron sinulle millainen olet.” Pitäneeköhän tämäkään paikkansa? Ensimmäinen lausuma pitää varmasti paikkansa; ihminen on perintötekijöidensä summa, mutta vain osaltaan... Mutta tuo jälkimmäinen puolisko väittämää: ”ystävänsä voi” ei välttämättä pidä paikkaansa. Joistain tyypeistä ei nimittäin tule ystäviä vaikka mitä tekisi, pitäisikö lausuma muuttaa muotoon ”Vanhempia ei voi valita, mutta ne joiden kanssa haluaa olla voi.” Nimittäin kun puhutaan todellisesta ystävyydestä, niin pitää muistaa se, että varmasti jollain tapaa ennalta määrättyä se, kenen kanssa viihtyy. Kyse on siitä niin sanotusta henkilökemiasta. Tietysti monesta muustakin seikasta on ystävyys kiinni, mutta nehän vain tukevat väitettä. Ystävä voi siis odottaa jossain kaukana, ja emme edes välttämättä koskaan löydä häntä. Toinen lausuma: ”Näytä minulle kaverisi, niin kerron sinulle millainen olet” pitänee paremmin paikkansa. Nimittäin seura tekee kaltaisekseen.


Teksti ja siitä nousevia ongelmia:
Päivän evankeliumi on osa isompaa puhetta. Kyse on ns. Jeesuksen testamentista, hänen jäähyväispuheestaan Johanneksen evankeliumista. Meille jää päällimmäisenä mieleen rakastamisen vaatimus, ystävyys ja hyvien hedelmien tuottaminen. Meille suomalaisille ei ole niin kovin ominaista puhua Jumalasta ystävänä. Tietysti on se virsi ”Jeesus parhain ystäväni.” Moni ei vain ole sisäistänyt Johanneksen kaikkia sanoja, että ymmärtäisi miten yksinkertaisesta asiasta lopulta on kyse: Joka on nähnyt Jeesuksen, on nähnyt Jumalan, Joka tuntee Jeesuksen, tuntee Jumalan, Joka on Jeesuksen ystävä on myös Jumalan ystävä. Mutta, mutta; näinkö tuli taas luotua kolminkertainen väittämä joka pitäisi vain hyväksyä mitenkään kyseenalaistamatta... Voimmeko me tuntea Jumalan! Voimme oppia tuntemaan Jumalan vain yhdestä lähtökohdasta. Yksi rippikoulun patenttikysymyksistä loppukuulustelussa on juuri tuo: ”Kuinka voi oppia tunteman Jumalan?” Vaikka siihen on myös yksi hyvin lyhyt ennalta annettu patenttivastaus niin kaikenlaista selitystä kuulee. Vastaushan on ”Jumalaa ei oi oppia tuntemaan, hän on itse ilmoittanut itsensä meille.” Ja tämä lyhykäinen lausuma on vain ns. Pienoisevankeliumin, joka sekin on Johanneksesta, tiivistelmä. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Mutta pienoisevankeliumikin on tietysti vain yksi lausuma muiden joukossa! Mitä se tarkoittaa kun sanotaan ”joka häneen uskoo?” Joka lukee vähän enemmän joutuu päästään pyörälle, ja silloin ovat kokeneemman ja viisaamman kristityn sanat ja neuvot paikallaan... Voiko ihminen uskoa ja pelastua jos kerran emme voi oppia tuntemaan Jumalaa? Tunnustuskirjojen, siis niidenkirjojen joissa kirkkomme oppi on määritelty, mukaan kun Jumala on toisaalta tiennyt kaiken ennakolta, ja määrännyt toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen. Ja kadotukseen joutuvat kadotukseen omasta syystä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ennaltamääräämistä. Edelleen voi viisastella: ”Millainen on se Jumala joka ei valitse, ei siis ole kaikkivaltias?” Tähän on joku viisaampi ja kokeneempi sanaselittäjä vastannut: ”Varmasti noin onkin, mutta ei se sitä tarkoita etteikö Jumala haluaisi että kaikki pelastuvat!” Jumalalle on kaikki mahdollista. Siksi hän antoi ainoa poikansa kuolemaan meidän edestämme.


Voiko ihminen rakastaa ja olla ystävä?
Toiset ihmiset ovat mittapuu jonka perusteella mitataan se kuka on kristitty, sillä kukaan ei voi olla kristitty yksinään... Kristitty tapaa toisensa tai tulee tuntemaan toisensa, saattaapa tulla sellainen ketjureaktiokin että syntyy seurakunta ja seurakuntayhteys! Mielenkiintoista... Seurakunnanhan tulisi olla, aivan kuten sen nimikin ajatuksena sisältää: yhteyttä etsivien ja kokevien ihmisten joukko, toisiaan rakastavien ja sietävien jumalanpalvelu- ja hartausyhteisö eikä vaan teknisluontoinen sateenvarjo jonka alla on tilaa eri nurkkakunnille. Sillä nurkkakuntalaisuus vie lopulta kaaokseen, sitten tuhoon. Lopulta ei enää ymmärretä sitä mitä on julistettava...

Mitä on julistettava itsestäänselvyytenä?
Ylösnoussutta Jeesusta Kristusta, aivan kuten ensimmäiset kristitytkin tekivät, kukin armonlahjojensa ja järjestyksen mukaan, hyviä ja pahoja erottelematta. Sillä ajatus  ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta on mahtavin ihmiskuntaa koskaan kohdanneista väitteistä. Se on ajatus, omaleimainen ajatus, joka ei ole sidoksissa mihinkään aikaan, henkilöön, joukkokuntaan tai puolueeseen tai puolueohjelmaan, ei kenenkään ihmislapsen ongelmista ja patoumista nouseviin vääristymiin, ei sukupuolivihaan, ei pelkoon ja kateuteen, ei ylipäätänsä  mihinkään joka on ihmisestä lähtöisin...

Kaiken nurkkakuntaisuuden alku seurakunnassa on siinä, että sitoudutaan johonkin muuhun kuin ensimmäisen pääsiäisen ihmeeseen. Kirkon ja seurakunnan tulee olla maailmalle vieras, mutta ei kuitenkaan eristyvä, ihmisistä eristyvä. Mutta jos se kärsii kroonisesta alemmuudentunteesta ja pikkusieluisuus nousee hyveeksi, voi sitä kirkkoa ja seurakuntaa. Eikö kristittyjen pitänyt olla maailman suola. Mutta kun suola ei enää ole suolaa, niin älkää sitten ihmetelkö:

"ei ole suolaa suolattomuudelle
ei suolaisempaa suolaa
ei suolan suolaajaa
ei suoltajaa suolalle
ei ylisuolalla suolaajaa”

Nurkkakuntaisuuksien riivaama seurakunta ei enää pysty tunnistamaan omaa itseisarvoaan eikä sitä hakemaan, ja tuskinpa se enää tunnistaisi aitoa parannussaarnaakaan. Surkeuksien surkeus, vetää hieman masennuksen puolelle,  ei auta kuin hieman masentuneella äänensävyllä todeta psalminlaulajan sanoin: - ”Kaikki ovat luopuneet hänestä - kelvottomia kaikki tyynni! Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei yhtäkään.” (Ps 14:3) -

Sillä kahta herraa ei kukaan voi tuntea ja palvella, ei pystynyt, ei halunnut eikä tahtonut edes Jeesus Kristus! Mutta tänään moni uskoo pystyvänsä. Pitää vain kysyä: Kenen voimin, kenen voimin? Eikö se ollutkaan niin, että jos sinä palvelet kahta Herraa, niin toista sinä rakastat, toista vihaat?

Mutta jos Isä antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille, lähettää sateen niin hurskaille ja jumalattomille, Hmm... tekisi mieli aivan peukaloida Matteuksen vuorisaarnan ja itse Mestarin sanoja ja muuttaa viimeinen lause muotoon: hurskaille, jumalattomille ja monipuuhaisille. Mutta kuka on kaunista tähkää ja kuka mitäkin... Tulee nimittäin se korjuupäiväkin. Ajatelkaa Jeesuksen sanoja ja niistä juontuvaa seuraavaa ajatuksenjuoksua: Taivaallinen Isä on täydellinen, hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille... Niin kauan kuin aurinko nousee ja sade lankeaa maahan on aika etsiä niiden lähettäjää...

”Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää,
huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä!
Hylätköön jumalaton tiensä
ja väärintekijä juonensa,
kääntyköön takaisin Herran luo,
sillä hän armahtaa,
turvautukoon Jumalaan
Sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.

Olla täydellinen kuten taivaallinen Isä on täydellinen! Siinäpä se on; olisi tunnettava se täydellisyys jota haluaa!!! Mutta hänen seuraansa ei noin vain pääse. Jumalaa ja hänen tahtoaan emme voi tuntea ellei hän ensin ole ilmoittanut meille itseään. Jeesus oli aito Jumalan tahdon kuuluttaja, ja vain hän tietää mitä hänen Isänsä haluaa. Juuri Jeesus on sanonut: Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. Seura tekee kaltaisekseen, nurkkakunta erottaa sinut lähimmäisestäsi, pitää etsiä hyvää seuraa, se rakentaa seurakuntaa.

Seura tekee kaltaisekseen. Mutta sekään ei riitä; on etsittävä todella hyvää seuraa, on tehtävä parannus ja laitettava pois kaikki sellainen joka ei rakenna yhteistä seurakuntaa, silloin on tilaa lähimmäisellekin. Paavalin sanoin: ”Kun olin lapsi, puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun ole mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen”. Ja edelleen on etsittävä äärimmäisen hyvää seuraa, niin hyvää seuraa että vain yksi voi sitä antaa... Hänen seuraa joka kuulutti Taivaallisen Isän tahtoa.  AMEN.