lauantai 23. kesäkuuta 2007

Tienraivaajapa hyvinkin — Juhannuspäivä — Tienraivaaja. 1.vsk.


Tienraivaajapa  hyvinkin
Juhannuspäivä
Tienraivaaja
Saarna 23 junius mmvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä

Omelia DOCG


Evankeliumi: Luuk. 1: 57–66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: »Mikähän tästä lapsesta tulee?» Sillä Herran käsi oli hänen yllään.
I  Johdanto  Juhannuspäivän  aiheeseen
Puhtaasti  luonnontieteelliseltä  kannalta  katsottuna  juhannus  on  kesän  lakipiste,  se  on  todellakin  syksyä  jos!  Samalla  tavalla  kuin  elämänsä  keskikohdassa  oleva  ihminen  katsoo  jo  kohti  omaa  kuolemaa,  samalla  lailla  katsomme  jo  lakastuvaan  luonnon  kauneuteen.  Kristittyinä  katsomme  kohti  joulua,  juhannus  on  aina  määritelty  jouluun  kuuluvaksi  erityispyhäksi.  Kristillinen  näkökulma  on  lähtökohtamme.  Tietysti  on  jonkin  sortin  henkisyyttä  tunnelmoida  luonnon  kauneuden  ja  kesän  valojuhlan  ympärillä,  mutta  lohdutuksen  ja  oikean  rauhan  saamme  vain  juhannuksen  kristillisestä  näkökulmasta.


II  Millainen  mies  Johannes  oli?
Juhannuksesta  kristillisenä  juhlapäivänä  emme  voi  puhua  ellemme  ensin  lähesty  Johanneksen  hahmoa.  Lähdemme  tarkastelussamme  ensiksi  liikkeelle  hänen  hahmostaan  ja  tarkastelemme  hieman  sitä  miten  hänet  otettaisiin  vastaan  vaikkapa  keskiverto  suomalaisessa  evankelis-luterilaisessa  seurakunnassa.


Johannes  oli  todennäköisesti  nasiiri.  Nasiiri  oli  pyhä  mies  joka  pidättäytyi  nauttimasta  viiniä,  olemasta  tekemisissä  kuolleiden  kanssa  ja  elämällä  naimattomana.  Nasiirin  tunnisti  siitä,  että  he  eivät  koskaan  leikanneet  tukkaansa  ja  partaansa  ja  pukeutuivat  lähinnä  pelkkään  lampaantaljaan.  Hän  piti  todennäköisesti  esikuvanaan  Vanhan  testamentin  profeetta  Eliaa.  Johannes  nähdään  Jeesuksen  edelläkävijänä,  tienraivaajana.  Johanneksessa  näemme  asialleen  omistautuneen  luonnonlapsen,  miehen  jolla  oli  palava  usko  sielussaan,  mies  joka  julisti  koska  sisäinen  tuli  ajoi  häntä  julistamaan.  Kaikkinensa  hän  oli  väkevä  ja  jaloluontoinen  mies,  joka  uskoi  uuden  aikakauden  koittaneeen.

Mutta  mikä  on  Johanneksen  asema  kirkossamme?  Kirkkovuoden  aikana  muistamme  häntä  vain  kahteen  otteeseen:  tietysti  tänään  juhannuspäivänä  ja  myös  kolmantena  adventtisunnuntaina.  Kolmas  adventtisunnuntai  kun  vain  tapaa  olla  yksi  kirkkovuoden  hiljaisimpia  pyhäpäiviä...  Jos  kirkkovuosi  on  suuri  näytelmä  niin  silloin  Johanneksella  on  vain  pienehkö  sivurooli;  häntä  on  tarpeen  muistaa  vain  kerran  vuodessa  tienraivaajana.  Kuitenkin  hänen  sanomansa  on  ajankohtainen  jokaisena  pyhäpäivänä,  myös  jokaisena  päivänä.


Mutta  jos  Johannes  tulisi  tänä  päivänä  kirkkoon  tai  seurakunnan  tilaisuuteen  niin  kuinkas  siinä  oikein  kävisi.  Taitaisi  käydä  samalla  tavalla  kuin  kävi  puli-ukko  Virtaselle  Jouko  Mäki-Lohiluoman  laulussa.  Tulisi  suntiolle  ulosheittäjän  tehtävä,  tai  jos  voimat  ja  rohkeus  eivät  riittäisi  niin  sitten  soitettaisiin  112.  Jos  Johannes  saisi  jäädä  tupaan  pidemmäksi  aikaa  ryhtyisi  hän  arvostelemaan  kunnon  kristityiksi  itseään  luulevia,  lähetyspiiriin  tai  johonkin  muuhun  seurakunnan  tilaisuuteen  tullessaan  hän  varmaankin  kaataisi  kahvin  lavuaarista  alas.  Paljon  muutakin  kiusallista  Johannes  varmasti  myös  tekisi.  Jos  niitä  alkaisimme  miettiä  ei  tämä  hänen  nimikkopäivänsä  siihen  varmasti  riittäisi.

III  Päivän  perinteinen  saarna – Tienraivaaja – Mille  raivataan  tietä...
Päivän  perinteinen  tapa  tehdä  Juhannuspäivän  saarna  on  ollut  lähteä  liikkeelle  siitä,  että  Johannes  on  tienraivaaja.  Toisaalta  juuri  ensimmäisen  vuosikerran  teksti  on  ollut  omiaan  monissa  saarnoissa  pohtimaan  sitä,  millainen  jostain  lapsesta  aikuisena  tulee.  Jäljet  johtavat  yhteen  1960-luvun  alussa  Suomalaisessa  saarnakirjassa,  sen  ensimmäisessä  osassa  julkaistuun  saarnaa.  Ja  aivan  varmasti  tuollakin  saarnalla  oli  esikuvansa  jossain  vanhemmassa  saarnassa.  Ei  ole  mitään  uutta  auringon  alla...


Johannes  oli  tienraivaaja  ja  hänen  perintönsä  elää.  Ihminen  ei  voi  tulla  aitoon  parannukseen  ilman  ankaraa  saarnaa  ja  armonmurrosta.  Epäterve  julistus  lähtee  aina  liikkeelle  siitä,  että  puhutaan  pelkästään  kasteen  lahjasta,  niin  kuin  se  yksin  olisi  autuuttava  tekijä.  Kastetta  ja  opetusta  ei  voi  erottaa  toisistaan.  Johannes  saarnasi  ja  katuvat  kastettiin.  Kaste-  ja  lähetyskäsky  puhuu  kastamisesta  ja  opettamisesta.  Opettaminen  ei  ole  pelk-kää  mukavaa  kristinopin  papukaijamaista  toistamista  ja  surutonta seurakuntaelämää.  Arkeen  ja  juhlaan  kuuluu  se,  että  tuon  väkevän  ja  palavasieluisen  Johannes  Kastajan  on  tultava  kysymään  autuutemme  pohjaa  ja  kestävyyttä.  Meiltä  vaaditaan  jatkuvaa  mielenmuutosta  eli  parannusta.

IV  Hutba
Parannus  on  ei  kuitenkaan  ole  yksityisasia  siinä  mielessä  kuin  helposti  luulemme.  Parannuksen  tulee  johtaa  toisten  elämän  kunnioittamiseen,  ja  kunnioittamiseen  kuuluu  myös  se,  että  kaikin  puolin  elämme  ihmisen elämän  arvon  mukaisesti  kristillisessä  mielessä.  Parannuksen,  mielenmuutoksen,  tulee  siis  näkyä  elämässämme.  Ihminen  on  lunastettu  olento.  Ensimmäisessä  Pietarin  kirjeessä  saamme  seuraavat  kehotuksen  sanat:  


”Tiedättehän,  ettei  teitä  ole  lunastettu  isiltä  perimästänne  tyhjänpäiväisestä  elämästä  millään  katoavalla  tavaralla,  hopealla  tai  kullalla,  vaan  Kristuksen,  tuon  virheettömän  ja  tahrattoman  karitsan,  kalliilla  verellä.  Hänet  oli  valittu  jo  ennen  maailman  perustamista,  ja  nyt  aikojen  lopulla  hänet  on  tuotu  julki  teitä  varten.   Hänen  kauttaan  te  uskotte  Jumalaan,  joka  herätti  hänet  kuolleista  ja  antoi  hänelle  kirkkauden,  niin  että  te  uskoessanne  myös  panette  toivonne Jumalaan."  (1. Piet:18-23)

Emme  voi  milloinkaan  kuvitella  korkeampaa  arvon  mittaa,  ihmisen  arvo  on  ääretön.  Vain  rehellisesti  tunnustamalla  tosiasiat  itsestämme  me  pääsemme  selvyyteen  elämämme  suunnasta.  Erehdysten  ja  lankeemusten  kautta  olemme  elämän  taivalta  tehneet  ja  uudestaan  ja  uudestaan  toteamaan,  ettemme  ole  oikein  eläneet.  Pietarin  kirje  jatkaa  edelleen:  ”Kun  te  totuudelle  kuuliaisina  olette  puhdistautuneet  elääksenne  vilpittömässä,  veljellisessä  rakkaudessa,  niin  rakastakaa  toisianne  uskollisesti  ja  kaikesta  sydämestänne.  Olettehan  te  syntyneet  uudesti,  ette  katoavasta  siemenestä,  vaan  katoamattomasta,  Jumalan  elävästä  ja  pysyvästä  sanasta.   Sillä

ihminen  on  kuin  ruoho,
ihmisen  kauneus  kuin  kedon  kukka.
Ruoho  kuivuu,  kukka  lakastuu,
mutta  Herran  sana  pysyy  iäti.


AMEN.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti