Tienraivaajapa hyvinkin
Juhannuspäivä
Tienraivaaja
Saarna 23 junius mmvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG
Evankeliumi: Luuk. 1: 57–66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: »Mikähän tästä lapsesta tulee?» Sillä Herran käsi oli hänen yllään.
I Johdanto Juhannuspäivän aiheeseenElisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: »Mikähän tästä lapsesta tulee?» Sillä Herran käsi oli hänen yllään.
Puhtaasti luonnontieteelliseltä kannalta katsottuna juhannus on kesän lakipiste, se on todellakin syksyä jos! Samalla tavalla kuin elämänsä keskikohdassa oleva ihminen katsoo jo kohti omaa kuolemaa, samalla lailla katsomme jo lakastuvaan luonnon kauneuteen. Kristittyinä katsomme kohti joulua, juhannus on aina määritelty jouluun kuuluvaksi erityispyhäksi. Kristillinen näkökulma on lähtökohtamme. Tietysti on jonkin sortin henkisyyttä tunnelmoida luonnon kauneuden ja kesän valojuhlan ympärillä, mutta lohdutuksen ja oikean rauhan saamme vain juhannuksen kristillisestä näkökulmasta.
II Millainen mies Johannes oli?
Juhannuksesta kristillisenä juhlapäivänä emme voi puhua ellemme ensin lähesty Johanneksen hahmoa. Lähdemme tarkastelussamme ensiksi liikkeelle hänen hahmostaan ja tarkastelemme hieman sitä miten hänet otettaisiin vastaan vaikkapa keskiverto suomalaisessa evankelis-luterilaisessa seurakunnassa.
Johannes oli todennäköisesti nasiiri. Nasiiri oli pyhä mies joka pidättäytyi nauttimasta viiniä, olemasta tekemisissä kuolleiden kanssa ja elämällä naimattomana. Nasiirin tunnisti siitä, että he eivät koskaan leikanneet tukkaansa ja partaansa ja pukeutuivat lähinnä pelkkään lampaantaljaan. Hän piti todennäköisesti esikuvanaan Vanhan testamentin profeetta Eliaa. Johannes nähdään Jeesuksen edelläkävijänä, tienraivaajana. Johanneksessa näemme asialleen omistautuneen luonnonlapsen, miehen jolla oli palava usko sielussaan, mies joka julisti koska sisäinen tuli ajoi häntä julistamaan. Kaikkinensa hän oli väkevä ja jaloluontoinen mies, joka uskoi uuden aikakauden koittaneeen.
Mutta mikä on Johanneksen asema kirkossamme? Kirkkovuoden aikana muistamme häntä vain kahteen otteeseen: tietysti tänään juhannuspäivänä ja myös kolmantena adventtisunnuntaina. Kolmas adventtisunnuntai kun vain tapaa olla yksi kirkkovuoden hiljaisimpia pyhäpäiviä... Jos kirkkovuosi on suuri näytelmä niin silloin Johanneksella on vain pienehkö sivurooli; häntä on tarpeen muistaa vain kerran vuodessa tienraivaajana. Kuitenkin hänen sanomansa on ajankohtainen jokaisena pyhäpäivänä, myös jokaisena päivänä.
Mutta jos Johannes tulisi tänä päivänä kirkkoon tai seurakunnan tilaisuuteen niin kuinkas siinä oikein kävisi. Taitaisi käydä samalla tavalla kuin kävi puli-ukko Virtaselle Jouko Mäki-Lohiluoman laulussa. Tulisi suntiolle ulosheittäjän tehtävä, tai jos voimat ja rohkeus eivät riittäisi niin sitten soitettaisiin 112. Jos Johannes saisi jäädä tupaan pidemmäksi aikaa ryhtyisi hän arvostelemaan kunnon kristityiksi itseään luulevia, lähetyspiiriin tai johonkin muuhun seurakunnan tilaisuuteen tullessaan hän varmaankin kaataisi kahvin lavuaarista alas. Paljon muutakin kiusallista Johannes varmasti myös tekisi. Jos niitä alkaisimme miettiä ei tämä hänen nimikkopäivänsä siihen varmasti riittäisi.
III Päivän perinteinen saarna – Tienraivaaja – Mille raivataan tietä...
Päivän perinteinen tapa tehdä Juhannuspäivän saarna on ollut lähteä liikkeelle siitä, että Johannes on tienraivaaja. Toisaalta juuri ensimmäisen vuosikerran teksti on ollut omiaan monissa saarnoissa pohtimaan sitä, millainen jostain lapsesta aikuisena tulee. Jäljet johtavat yhteen 1960-luvun alussa Suomalaisessa saarnakirjassa, sen ensimmäisessä osassa julkaistuun saarnaa. Ja aivan varmasti tuollakin saarnalla oli esikuvansa jossain vanhemmassa saarnassa. Ei ole mitään uutta auringon alla...
Johannes oli tienraivaaja ja hänen perintönsä elää. Ihminen ei voi tulla aitoon parannukseen ilman ankaraa saarnaa ja armonmurrosta. Epäterve julistus lähtee aina liikkeelle siitä, että puhutaan pelkästään kasteen lahjasta, niin kuin se yksin olisi autuuttava tekijä. Kastetta ja opetusta ei voi erottaa toisistaan. Johannes saarnasi ja katuvat kastettiin. Kaste- ja lähetyskäsky puhuu kastamisesta ja opettamisesta. Opettaminen ei ole pelk-kää mukavaa kristinopin papukaijamaista toistamista ja surutonta seurakuntaelämää. Arkeen ja juhlaan kuuluu se, että tuon väkevän ja palavasieluisen Johannes Kastajan on tultava kysymään autuutemme pohjaa ja kestävyyttä. Meiltä vaaditaan jatkuvaa mielenmuutosta eli parannusta.
IV Hutba
Parannus on ei kuitenkaan ole yksityisasia siinä mielessä kuin helposti luulemme. Parannuksen tulee johtaa toisten elämän kunnioittamiseen, ja kunnioittamiseen kuuluu myös se, että kaikin puolin elämme ihmisen elämän arvon mukaisesti kristillisessä mielessä. Parannuksen, mielenmuutoksen, tulee siis näkyä elämässämme. Ihminen on lunastettu olento. Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä saamme seuraavat kehotuksen sanat:
”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. Hänet oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja nyt aikojen lopulla hänet on tuotu julki teitä varten. Hänen kauttaan te uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että te uskoessanne myös panette toivonne Jumalaan." (1. Piet:18-23)
Emme voi milloinkaan kuvitella korkeampaa arvon mittaa, ihmisen arvo on ääretön. Vain rehellisesti tunnustamalla tosiasiat itsestämme me pääsemme selvyyteen elämämme suunnasta. Erehdysten ja lankeemusten kautta olemme elämän taivalta tehneet ja uudestaan ja uudestaan toteamaan, ettemme ole oikein eläneet. Pietarin kirje jatkaa edelleen: ”Kun te totuudelle kuuliaisina olette puhdistautuneet elääksenne vilpittömässä, veljellisessä rakkaudessa, niin rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne. Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta. Sillä
ihminen on kuin ruoho,
ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Ruoho kuivuu, kukka lakastuu,
mutta Herran sana pysyy iäti.
AMEN.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti