Natjunen, Paavali ja minä — 2. Sunnuntai loppiaisesta — Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa. 1. vsk. Epistolasaarna.

Natjunen, Paavali ja minä.

2. Sunnuntai loppiaisesta
Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa
Saarna 14 jan MMVII
Kirkkoherra Torsti Äärelä

Evankeliumi Joh. 2: 1–11
Viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: »Heillä ei ole viiniä.» Mutta Jeesus vastasi: »Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.» Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: »Mitä hän teille sanookin, tehkää se.» Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan vetoisia. Jeesus sanoi palvelijoille: »Täyttäkää astiat vedellä», ja he täyttivät ne reunoja myöten. Sitten hän sanoi: »Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle», ja he veivät. Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen ja sanoi: »Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti.» Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa.

Saarnateksti: Room. 12: 6–16
Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraan-varaisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. 

Alkukertomus - Juttu  Natjusesta
1900-luvun  ensimmäisellä  puoliskolla vaikutti Kuopion läänin maaherrana pikän kauden, 22 vuotta, vuosina 1918-1940 Gustav Ignatius- niminen mies. Vähän epäiltiin miten fiini suomen-ruotsalainen herra kykenee Savossa toimimaan. Hyvinhän tuo! Mutta nimi ei oikein sellai-senaan istunut savolaisten suuhun. Aika pian Ignatius tunnettiin kaikkialla Savossa nimellä Natjunen. Eikä Ignatius tuosta pahaakaan tykännyt. Hän viihtyi hyvin savolaisen keskuudessa ja oppi käyttämään suomen kieltäkin oikein hyvin, ja ennen kaikkea, hän oli varsin humoristinen mies.

Kerran Natjunen oli puhematkalla jossain vähän kauempana maakuntansa jossain kolkassa. Eräästä talosta lähti mies kuulemaan Natjusta kylille, matkaa oli muutaman tunnin matka. Siis käytännössä tuohon reissuun meni yksi kokonainen päivä. Miehen vaimo ei päässyt mukaan kotiaskareiltaan mutta jäi kotiin odottelemaan.  Ja Natjunenhan oli oikein elementissään. Hän puhui  muun muassa maakunnan johtamisesta, eri tehtävistä ja siitäkin kuinka kaikki ovat tärkeässä asemassa omissa tehtävissään. Tuli-pahan hän verranneeksi itseään jopa mehiläis-pesän kuningattareen. Matkan päästä tullut mies kuunteli tarkkaan mitä Natjunen sanoi. Vaimo odotteli kotona kuumeisesti... Iltamyöhällä mies saapui sitten kotiansa ja vaimo tuli pitkälle vastaan. Ja tietysti hän innokkaana kysymään: ”Mitä hääp sano, Natjune? Mies oli kotimatkan-sa aikana asettanut asioita oikeaan mittakaavaansa ja vastasi heti vaimonsa kysymykseen: ”Hääp sano olevansa kusiaisten kuningas!”

Natjusesta apostoli Paavaliin
Natjunen oli toimelias mies, mutta niin oli apostoli Paavalikin. Hänellä oli tapana tehdä kahta hommaa kerrallaan aina silloin tällöin. Työnteon lomassa hän saneli kirjeitään seurakunnille jotka hän oli perustanut. Yhden rupeaman aikana hän kuitenkin saneli pitkän kirjeen seura-kunnalle jota hän ei ollut perustanut, kirjeen Rooman seurakunnalle. Se oli tavallaan hänen käyntikorttinsa paikkaan jonne hän kovasti halusi matkata, ja toki hän sinne pääsikin. Yhdessä edellisistä kirjeistään hän oli puhunut paljon armolahjoista, ja nyt hän puhui niistä edelleen. Hänen sanansa eivät olleet mitenkään teoreettisia ja tuulesta temmattuja elämäntaito-opettajan puheita vailla syvää kokemuksen rintaääntä. Nuo ajatukset oli jo moneen kertaan testattu käytännössä. On sanottu, että Paavali oli hyvä organisaattori. Hänen täytyi sellainen olla, ei hän muuten olisi noita virka- ja tehtäväluetteloita tehnyt. Varmasti hyviä organisaat-toreita oli ennenkin ollut ja monessa paikassa ja yhteydessä. Mutta Paavalilla oli ehkä jotain uutta ajattelussaan. Hän näet opetti, että Pyhä Henki jakaa armolahjat seurakunnan rakentamiseksi (1. Kor 14:12). Armolahjat on tarkoitettu avuksi Pyhän Hengen tehtävän suorittamiseen, joka on ennen kaikkea Kristuksen kirkastaminen. Armolahjojen oli tässä uudessa opetuk-sessa tarkoitus on olla apuna evankeliumin työssä, seurakunnan rakentamisessa ja lähimmäisen rakastamisessa.

Mutta mitä ne oikein ovat, ne armolahjat. Helpottaisko tuo jos ajattelemme armolahjat ovat ikään kuin työkaluiksi. Ilman työkaluja esim. talon rakentaminen on hankalaa. Mutta ei silti rakennus-miehelle tai talon omistajalle tule mielenkään alkaa palvoa vasaraa, kivrestä tai porakonetta. Samoin armolahjoja ei tule asettaa arvoiksi itsessään ja ikäänkuin niitä vain jumaloida, vaan käyttää. Eikö olisi hyvä ajatella, että kaikilla kristityillä on jotain armolahjoja, mutta kaikki eivät vain tiedä, mitä lahjoja heillä on tai eivät ole koskaan tulleet ajatelleksi, että heidän lahjansa todellakin ovat armolahjoja!

Armolahjoja saa pyytää ja rukoilla, siihenhän apostoli Paavali meitä kehottaa. Mutta samalla on kuitenkin suostuttava, siihen, mitä Jumala haluaa itse kullekin antaa. Paavali muistutti siitä, että armolahjojen tulee rakentaa koko seurakuntaa. Jo tuolloin nimittäin jotkut käyttivät armolahjojaan lähinnä siihen, että he pullistelivat niillä ja osoittivat niillä omaa hengellistä ylivertaisuuttaan. Armolahjojen käytön edellytyksenä on rakkaus. Luultavasti siksi Paavali sijoittaa armolahjaopetuksena keskelle rakkauden ylistyksen ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannessatoista luvussa.

Mitä armolahjat ovat tänään ja täällä. Hutba.
Natjusella oli oma suuri armolahjansa, ehkä useitakin. Jos voittaa koko maakunnan luottamuksen eikä pienestä naljailusta hermostu, on siinä jo paljon. Kun Natjunen tähdensi kaikkien maakunta-laistensa tärkeätä tehtävää oli hän aivan oikeassa. Aika on osoittanut Paavali armolahja-opetuksen oikeaksi, samat periaatteet toimivat muuallakin kuin seura-kunnassa. Mutta ne saavat aivan oman korostuksensa juuri seurakunnassa. Mutta paljon on yhteistä.  Natjusen maakunnassa saattoi olla vain yksi maaherra ja aurinkokuntaankin mahtuu vain yksi aurinko. Ja tähän on suostuttava. Mutta on niin paljon kateutta ja niin paljon erilaisuuden huonoa sietokykyä. Eikö jotenkin erilaisenakin oleminen ole armolahja, ja erilaisuuskin on lopulta vain havaintoharhaa. Miksi se juuri on muka erilainen joka uskaltaa riisua naamionsa ja uskaltaa olla oma itsensä. Tuossa saarnatekstissämme on kehotus olla yksimielisiä. Sitä emme kuitenkaan saa käsittää siten, että pitäisi kaikkien olla samanlaisia. Yksimielisyyteen ei tarvita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä, eikä olla valmiita muutokseen. Kristitty on aina muutoksen kourissa, ja kirkkoa on koko ajan uudistettava. Yksimielisyyteen riittää se, että tiedetään suunta ja pyritään päämäärään.

Lopetus
Kaikki kristityt ovat samanlaisia: he eivät tule toimeen ilman Kristusta. Eikö tämä olekin merkillistä! Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, kaikissa kansanheimoissa, roduissa ja kieliryhmissä, on kristittyjä joille juuri tämä on yhteistä. He voivat muuten olla, ja ovatkin, hyvinkin erilaisia. Heillä on kaikilla erilainen luonteenlaatu, erilaiset taipumukset ja aivan eri tehtävät. Heillä voi olla erilainen kanta monessa asiassa. Mutta yhdessä asiassa he ovat samanlaisia: Kristuksessa! Kristuksessa he elävät ja Kristuksessa he laulavat. Niin se on. Kristityt ovat Jeesuksen ystäviä. He eivät ole täydellisiä eivätkä koskaan voi olla itseensä tyytyväisiä, mutta Kristus on heille suuri ja kallis. Tämä on juuri se ratkaiseva tunnusmerkki - se eikä mikään muu. AMEN.

Aivan tavallinen loppiaissaarna — Loppiainen — Jeesus, maailman valo. 1. vsk.

Aivan tavallinen loppiaissaarna
Loppiainen 
Jeesus,  maailman  valo
Saarna 06  jan  MMVII
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC



Evankeliumi: Matt. 2: 1-12
Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: »Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitus-tamme.» Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. »Juudean Betlehemissä», he vastasivat, »sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa: - Sinä, Juudan Betlehem, et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista, sillä sinusta lähtee hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia.» Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. »Menkää sinne», hän sanoi, »ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.» Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa.

Jälleen  juhlavuosi
Vuosi  2007  on  jälleen  juhlavuosi  Suomen  kirkossa.  Vietetään  Agricola  450- juhlavuotta.  Kirkkopäiviä  vietetään  Turussa  helluntai-viikonloppuna.  Tulee  vain  mieleen,  onko  ilmassa  pientä  inflaation  makua.  Vuosituhannen  vaihteessa  vietettiin  riemu-vuotta  ja  vuonna  2005  juhlavuotta  ”Kirkko  Suomessa  850  vuotta.  Kriittisiä  ääniäkin  on  kuultu;  sanaa  juhlavuosi  tulisi  välttää.  Se  voi  karkottaa  ihmisiä  luomalla  liiallisen  vakavuuden  tunnun,  olisi  parempi  puhua  pelkästään  tapahtumavuodesta,  tai  pelkästään  tapahtumista.

Lyhyt  selitys  tekstille
Kirkkovuosi  on  alussa  ja  loppiaisena  vietetään  joulun  loppu-juhlaa.  Loppiaisen  perinteinen  evankeliumi,  sama  joka  luetaan  joka  vuosi,  tuo  eteemme  idän  viisaat  miehet.  Loppiaisen  evankeliumi  tuo  mieleen  toki  paljon  muutakin  mutta  viisaissa  miehissä,  tietäjissä,  riittää  kyllä  käsiteltävää.  Sillä  eivät  nuo  miehet,  monta  heitä  nyt  sitten  olikaan,  paikalle  itsestään  tulleet.  Jos  pysymme  raamatulle  sillä  tavalla  uskollisena,  ettemme  pidä  tällaisia  yksityiskohtia  aivan  tarpeettomina,  niin  kysymys  todella  herää;  miksi  nuo  miehet  saivat  tietää Jeesuksen  syntymästä  etukäteen,  ja  siitä,  että  nyt  oli  syntynyt  joku  tärkeämpi  henkilö? 

Olihan  heidän  pitänyt  lähteä  liikkeelle  hyvissä  ajoin.  Jos  he  olivat  kotoisin  nykyisen  Irakin  alueelta,  niin  matka  kesti  ainakin  kuukauden  verran.  Jos  he  olivat  nykyisen  Iranin  alueelta,  niin  matka  kesti  vieläkin  pitempää,  ehkä  jopa  kolmisen  kuukautta  yhteen  suuntaan  Tällaiset  näkökulmat  nostavat  nämä  viisaat  miehet  hieman  tärkeämpään  asemaan.  Jokin  merkitys  asialla  täytyy  nimittäin  olla.

Loppiaisen  sanoma
Ja  mikä  olikaan  niiden  kalliiden  lahjojen  merkitys  jotka pieni  Jeesus-lapsi  sai.  Evankeliumi  puhuu  kullasta,  suitsukkeesta  ja  mirhasta.  Noita  kaikkia  kolmea  on  käytetty  jo  ammoisina  aikoina  lääkinnällisiin  tarkoituksiin.  Ehkäpä  tietäjät  vain  antoivat  arkustaan  parasta  mitä  heillä  oli  nähdessään  tuon  tärkeän  lapsen  syntyneen  aivan  tavallisten  vanhempien  lapseksi.  Kalliit  lahjat  olivat  varmasti  tarpeen  tulevalla  pakomatkalla  Egyptissä.  Tietäjät  saivat  palata  kotiin  levollisin  mielin,  ikään  kuin  täyttymyksen  kokeneena.  Heidän  hahmossaan  on  koettu  vahvasti  perusteluja  lähetystyölle;  vieraan  kansan  edustajat  tuossa  tulevat  aivan  ensimmäisten  joukossa  tapaamaan  Jeesus-lasta,  Kristusta. 

Kun  vertaamme  kahta  evankeliumia,  Luukasta  ja  Matteusta  toisiimme,  ovat  tietäjät  Matteuksella  siinä  asemassa  jossa  Luukkaalla  ovat  paimenet.  Molemmilla  kertomuksilla  on  sanomansa,  molemmat  lähestyvät  suurta  tapahtumaa  eri  näkökulmista  kokonaisuutta  täydentäen.  Jouluevankeliumissa  raskaan  ja  halveksitun  työn  tekijät,  paimenen  virkaa  raamatullisessa  mielessä  on  turhankin  paljon  glorifioitu,  saavat  nähdä  Vapahtajan,  Matteuksen  kertomuksessa  sanoma  tahdotaan  osoittaa  kaikille  kansoille.

Lopetus
On  sanottu,  että  vaikka  tähti  johtikin  tietäjät  Jerusalemiin,  kuninkaan  asuinkaupunkiin,  se  ei  johtanut  perille  asti.  Ihmisen  luonnollinen  jumalantuntemus  vie  lähelle  lopullista  totuutta,  mutta  jättää  kuitenkin  vielä  ikään  kuin  verhon  silmien  eteen.  Tarvitaan  parempaa  opastajaa.  Toisaalta  kristityn  elämä  on  elämää  jossa  ikään  kuin  katsotaan  huonoon  tai  jopa  rikkinäiseen  peiliin.  Kaiken  lisäksi  eletään  tilanteessa  “Jo  nyt  mutta  ei  aivan  vielä.”  Tarvitsemme  siis  hyvää  opastajaa.  Se löytyy  Jumalan  sanasta.  Herodeksen  neuvonantajat  tiesivät  vallan  hyvin  Messiaan  syntyvän  Betlehemissä.  Pitkä  kristillinen  perinne  onkin  tulkinnut  tähden  Jumalan  sanaksi,  kuten  monet  virsikirjamme  loppiaisvirret.

Yleinen  ilmoitus,  siis  ihmisen  luonnollinen  jumala-vaisto,  sisältää  vain  karkeat  suuntakoordinaatit  pelastuksen  lähteelle.  Varsinainen  ilmoitus  vie  perille.  Aina  kuullut  sanat  “jokaisella  on  oma  usko”  ovat  vaarallisia.  Usko  on  aina  lahja  ja  usko  jolla  uskotaan  on  kaikilla  sama,  mihin  sitten  uskotaan  onkin  eri  asia.  Kristinuskossakin,  jos  luovutaan  sen  Kristus-keskeisyydestä,  taannutaan  ensimmäistä  joulua  ja  loppiaista  edeltäneeseen  aikaan.

Raamattulähetystyöllä  onkin  suoranainen  itseisarvo.  Joskus  sana  ehtii  puhua  jo  omalla  painollaan  ennen  kuin  kukaan  on  ehtinyt  julistaakaan.  Kaikkeen  lähetystyöhön  kuuluu  keskeisenä  osana  raamatunkäännös-  ja  - levitys-työ.  Uskonpuhdistuksen  tavoitteena  on  ollut  se,  että  jokainen  saa  itse  lukea  Raamattua,  ennen  kuin  kukaan  ehtii  "selittää"  tai  ainakaan  liiaksi  selittää.  Toisaalta  emme  voi  välttyä  itsekään  selittämiseltä.  Jokainen  saa  aina  omakohtaisesti  pohtia  lukemansa  sanan  valossa,  onko  selitys  uskottava.  Isolla  kirjaimella  kirjoitettuna  Sana  tarkoittaa  Jeesusta  Kristusta.  Raamatun  sana  todistaa  hänestä,  joka  on  varsinainen  oppaamme  etsiessämme  tietä  Jumalan  luo.  Viime  kädessä  hän  itse  näyttää  meille  tien  tai  vielä  enemmän:  on  itse  tie.  AMEN.

Lopulta jäljellä Jumalan hyvyys — Uudenvuodenpäivä —Jeesuksen nimessä. 1. vsk.

Uudenvuodenpäivä
Jeesuksen nimessä
01 jan MMVII  Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Lopulta jäljellä Jumalan hyvyys
Grande Omelia

Evankeliumi: Luuk. 2: 21
 
Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa.

Saarnateksti: Psalmi  8.

Herra, meidän Jumalamme,
kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä!
Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi.
Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan,
ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
– mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa:
lampaat ja härät, kaiken karjan,
metsän villit eläimet,
taivaan linnut ja meren kalat,
kaikki vesissä liikkuvat.
Herra, meidän Jumalamme,
suuri on sinun nimesi kautta koko maailman! 


I  Näytös.  Valo  näkyy  kauas.
1800-luvulla  toiminut  skottilainen  lähetyssaarnaaja  Robert  Moffat  oli  toimelias  mies.  Hän teki  kirvesmiehen,  sepän,  räätälin,  myllärin,  leipurin  ja  puutarhurin  töitä.  Muuan  afrikkalainen  heimopäällikkö  oli  pitkän  aikaa  ihmetellyt  hänen  tekojaan  ja  toimintaansa.  Moffat  oli  tuonut  mukanaan  kaksi  ”hatullista”  vehnää,  jotka  hän  kylvi  saaden  oikein  hyvän  sadon.  Jos  joku  haavoittui,  pesi  Moffat  hänen  haavansa.  Kaikkea  tätä  ja  muutakin  oli  heimopäällikkö  ihmetellen  seurannut.  Lopulta  hän  ei  malttanut  olla  kysymättä  Moffatilta.  -Miksi  teet  kaiken  tämän?  Moffat  vastasi:  -Jumala  on  hyvä.  Hän  antaa  sateen  ja  sadon  ja  panee  päivän  paistamaan  ja  nuoret  miehet  kasvamaan  suuriksi  ja  väkeviksi.  –Niinpä  kyllä,  vastasi  heimopäällikkö.  Moffat  jatkoi:  -Sen  Herra  tekee,  koska  Hän  rakastaa  maailmaa.  Kerran  hän  lähetti  poikansa  maailmaan.  Hän  tahtoo,  että  me  eläisimme  niin  kuin  hän  eli.  Meidän  on  tehtävä  toisillemme  hyvää  eikä  pahaa.  –Mutta  minä  en  voi,  sanoi  heimopäällikkö.  Moffat  jatkoi  vielä:  -Mutta  Jumala  voi  auttaa  sinua.  Jos  hän  saa  vehnän  kasvamaan,  kykenee  Hän  myös  saamaan  ihmiset  kasvamaan  Poikansa  kaltaisiksi.

Afrikkalaiset  ihmettelivät  kun  heidän  päällikkönsä  ystävystyi  valkoisen  miehen  kanssa.  He  luulivat,  että  tämä  oli  käyttänyt  häneen  taikojaan.  He  eivät  voineet  käsittää  Moffatin  taikana  olleen  kristityn  ystävyyden,  joka  oli  saanut  ystävyyden  vastineekseen.  He  olivat  tähän  asti  tavanneet  ainoastaan  raa’an  voiman  mahdin.

II  Näytös.  Uusi  vuosi  on  tullut.
Eilinen  on  mennyt,  huomisesta  emme  tiedä,  tänään  auttaa  Herra,  sanoivat  isät  ja  äidit  ennen  meitä.  Näin  saamme  sanoa  mekin  taas  uuden  vuoden  alkaessa.  Raamatun  ihmiset  ilmaisivat  saman  ajatuksen  sanoin:  ”Jeesus  Kristus  on  sama  eilen,  tänään  ja  ikuisesti”  sekä:  ”Minun  Isäni  tekee  taukoamatta  työtään,  ja  niin  teen  myös  minä”.  Eilinen,  huominen  ja  tämäkin  päivä ovat  kaikki  Herran  päiviä.  Jumala  ei  ole  jättänyt  maailmaa  ja  luomansa  ihmistä  oman  onnensa  nojaan.  Hän  tekee  taukoamatta  työtään  sen  puolesta,  jakaa  siunaustaan,  lahjojaan  ja  tehtäviään  joka  päivä  ja  on  lähettänyt  oman  ainokaisen  Poikansa  ihmiseksi  tekemään  työtä  ihmisen  ja  koko  luomakunnan  pelastamiseksi  turmeluksen  orjuudesta  Jumalan  lasten  vapauteen  ja  iloon.

Eilinen  on  mennyt.  Niin  myös  viime  vuosi  on  mennyt.  On  hyvä,  että  se  on  mennyt.  Hetikään  kaikilta  osiltaan  se  ei  ollut  hyvä  vuosi,  lämpimästä  kesästä  huolimatta.  Sitä  varjostivat  monet  maailman  laajuiset  tapahtumat,  joita  ei  kukaan  olisi  toivonut  tapahtuvan.  Monet  omankin  maamme  tapahtumat jättivät  monia  kysymysmerkkejä,  joihin  emme  vieläkään  tiedä  vastausta.  Jumalalle  kiitos  kaikesta  siitä,  jolla  hän  on luomakuntaansa  siunannut  ja  armahtanut,  ettei  mitään  vieläkin  pahempaa  tapahtunut.  Kiitos  myös  ilon  aiheista,  joita  niitäkin  on  ollut.  Yhtään  niistä  emme  kyllä  olisi  ansainneet.  Ne  kaikki  ovat  olleet  sulaa armoa.

Huominen  ja  tämäkin  alkanut  vuosi  on  Herran  kädessä.  Saamme  sen  jokaisena  päivänä  sanoa:  Tänään  auttaa  Herra.  Se on  kristityille  pääasia,  ainoa  todella  tarpeellinen  uuden  vuoden  ohjelma.  Jokaisen  päivän  saamme  ottaa  Jumalan  kädestä  ja  jättää  Jumalan  käteen.  Jokaisen  vaikeimmankin  hetken  HERRA  on  Isämme  taivaassa.  Hän  on  voimallinen  kuljettamaan  pimeimmänkin  hetken  yli,  antamaan  anteeksi  raskaimmankin  synnin  ja  valaisemaan  synkimmänkin  päivän.  Tästä  saamme  pitää  kiinni.  Se  on  kristityn  tapa  astua  uuteen  vuoteen.

III  Näytös.  Psalmi  8 – Toivon  sanoja.
Psalmi  8  on  ikivanha.  Se  on  yhtäältä  Luojan  ylistys,  uskontunnustus  ja  rukous.  Se  on  hyvin  ajaton.  Niin  ajaton,  että  jos  ihminen  joskus  asuttaa  toisen  taivaankappaleen  on  sen  sanoma  sielläkin  voimassa.  Miettimällä  psalmin  kahdeksan  sanoja  voimme  myös  turvallisesti  aloittaa  uuden  vuoden.  Paljon  tutkimatonta  ja  epävarmaa  on  edessämme,  mutta  voimme  luottaa  siihen  että  Jumala  on  hyvä,  aivan  kuten  lähetyssaarnaaja  Moffat  sanoi  heimopäällikölle.  Mutta  kaikessa  siinä  rajattomassa  toivossakaan  jota  psalmi  kahdeksan  herättää  ei  silti  pidä  olla  liian  vaativa.  Ei  ole  oikein  vaatimalla  vaatia,  että  Jumala  kuulisi  rukouksen  juuri  määrätyllä  tavalla.  Kyllä  Jumala  voi  senkin  tehdä,  mutta  se  ei  ole  aina  tosi  hyödyksemme.  Luther  rukoili:  Kuule  meitä  aina  sillä  tavoin,  kuin  sinulle  on  otollista.  Jollet  anna  meille,  mitä  olemme  anoneet,  niin  annat  jotakin  parempaa.  Tuossa  on  ilmaistu  täysi  luottamus  Jumalan  voimaan  kaikissa  vaiheissa.

IV  Näytös.  Lopulta  jää  jäljelle  vain  hyvyys.
Yksi  vuosi  on  päätöksessään,  ja  kuitenkin  sen  joutuu  aina  aloittamaan  uudelleen,  kaikki  nähdään  vielä  kuvastimien  kautta,  lopullista  varmuutta  ei  koskaan  tule,  mutta  on  olemassa  varma  lupaus,  rauha  vallitsee  ihmisen  ja  Jumalan  välillä,  ylösnoussut  on  siitä  varma  merkki...

Mutta  edelleen,  pääsiäisuskonkin  jälkeen  ihminen  kokee  asiat  kuten  Saarnaajakin,  jokin  määrittelemätön  toivo,  hieman  epätoivon  sukuisella  mausteella  maustettu.  Haaveet  eivät  aina  kasva  korkoa.  Jos  olet  itsepäinen  makselet  haaveistasi  kalliita  lunnaita  ja  joudut  maanpakolaiseksi  omalla  maallasi...  Sitten  pääset  Vanhan  testamentin  Saarnaajan  jäljille  kysymään;  mitä  hyötyä  on  kaikesta  työstä  ja  haaveiluistasi.  Ja  silti  voi  hän  olla  kaikista  suurin  realisti,  kaikista  totuudentajuisiin,  ei  murehtimalla  ja  kiirehtimällä,  ei  alistumisella  mutta oloihinsa  tyytymisellä,  maan  pinnalle  pakotettuna  mutta  kuin  siipiä  vailla,  aina  valmiina  käymään  mahdottomaan  kiinni,  aina  eläen  kaiken  mahdollisen  ja  mahdottoman  välissä...

Ja  vaikka  kalleimmat  toiveet  särkyvätkin  tänään,  tai  jopa  usko  kokee  hetkeksi  vararikon,  aina  on  aika  koota  haaveet  uudelleen  toiveiksi,  aina  voi  etsiä  lapsenuskoa.  Entistä  toiveikkaampana,  vahvempana uskossakin,  epävarmuudesta  voittoa  kerta  kerran  jälkeen  saavana,   hetki  hetkeltä  usvaista  kuvaa  kirkastavana.  Aina  olemme  matkalla  uuteen  maailmaan  ja  tänään  aivan  erityisesti  matkalla  uuteen  vuoteen.  Mutta  vaikka  kuinka  olemme  ihmeellisiä  ja  kallisarvoisia  Luojamme  käsissä  tulee  meidän  muistaa  rajallisuutemme.

Uusille  asioille  tulee  määrähetkensä
Se  mikä  kuolee,  on  jotain  muuta  kuin  se,
mikä  saa  haudan  maassa  ja  tilastoissa
Henki  palaa  lähettäjänsä  luo,
kaikki  oli  vain  lainatavaraa
Kasvoillamme  lepää  lopulta  hetkien  kyllästämä  uurteiden  naamio
Emme  näe  muuta  kuin  vuosia  ja  tunteita
joskus  määrähetkiä
Vain  ihminen  voi  kuolla,
mutta  ainoastaan  tyhjyys,
vain  ikävystyneisyys,  joka  on  surua,
puhuu  tästä  selkeästi
Haaveilija  hakee  suojaa  sanoista,
mutta  lopullinen  ei  ole  sanoja...
ja  vaikka  niistä  suojaa  hetkeksi  löytyisikin,
ovat  nekin  vain  lainatavaraa...

Tomu  palaa  maahan,  josta  se  on  tullut.  Henki  palaa  Jumalan  luo,  joka  on  sen  antanut...  Ja  kaikkien  määrähetkienkin  jälkeen  ei  ihmisen  ole  helppo  käsittää  Jumalan  tekoja,  ei  niiden  alkua  eikä  loppua,  mutta  alun  ja  lopun  välistä  ehkä  kuitenkin  suurella  vaivalla  muutaman  määrähetken.  Kun  kaikki  käydään  läpi  ei  jää  jäljelle  muuta  kuin  Jumalan  hyvyys  josta  lähetyssaarnaaja  Moffat  puhui  heimopäällikölle,  eikä  muuta  kuin  se  suuri  ihmettelyn  aihe  jonka  psalmin  kahdeksan  kirjoittaja  kerran  sanoiksi  puki.  AMEN.