Ne ja ne — Pyhäinpäivä — Pyhien yhteys. Epistolasaarna. 2.vsk.

Ne ja ne.
Pyhäinpäivä
Pyhien yhteys
Saarna 05 nov mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOCG

Evankeliumi:

Matt. 5: 1–12
Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä  valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

Saarnateksti:
Hepr. 11: 13–16
Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

I näytös. Perinteinen näky
On se aika vuodesta jolloin hautuumaat ovat täynnänsä kynttilöitä. Tästä päivästä sanotaan, niin kuin monessa saarnassa oli tapana sanoa 1950-luvulla ja myöhemminkin, että on siunattu päivä. Kuusipäiväistä viikkoa tekeville ihmisille Pyhäinpäivä oli todellinen keidas vuotuisessa elämässä. Suurin osa niistä, jotka olivat työelämässä joutuivat lepäämään työstänsä, tai sanotaan että lepo oli tavallaan pakollista. Pyhäinpäivänä tultiin monesti kotimaisemiin kaukaakin, varsinkin jos joku lähiomainen oli edellisen vuoden aikana kuollut.

Mitä tulee päivän kirkolliseen aiheeseen niin siitä sanotaan että tätä päivää vietetään kaikkien marttyyrien, uskonsa puolesta todistaneiden muistoksi, samalla muistetaan kaikkia uskovia vainajia. Muistelun kohteena ovat sekä kaikki kristikunnan marttyyrit että muut uskossa kuolleet. Samalla saamme muistaa että tämä päivä ei todellakaan vain viittaa kuolleisiin. Nimittäin jokainen Kristuksen oma on pyhä. Hän on Pyhä koska hän on osallinen näkymättömästä pyhien yhteydestä. 

Paljon voidaan sanoa päivän perinteisestä evankeliumista Matteuksen evankeliumin vuorisaarna alussa olevasta autuaaksijulistuksesta. Uusi evankeliumikirja antaa kuitenkin mahdollisuuden lähestyä Pyhäinpäivän olemusta toisenkin tekstin kautta. Kyseessä on heprealaiskirjeen katkelma sen yhdennestätoista luvusta. Katsomme saarnatekstiä vielä kerran uudelleen.

“Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Perinteinen päivän teksti autuaaksijulistuksista ei ole missään tapauksessa loppuun kulunut, ja monelta taholta kaluttu kuten esim. on jouluevankeliumin laita. Joskus on vain tarpeen etsiä uusia näkökulmia. Matteuksen vuorisaarnan alku pitää tietenkin ymmärtää sen syntymästä lähtien, ja jos tarkastelu vie siihen että lopuksi mietitäänkin sitä onko tämä teksti tälle päivälle kaikkein paras saarnateksti, niin sekin on otettava vain yhteiseksi rakennukseksi.

II näytös. Roskia maton alla?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja on miettinyt isoja asioita. Edellä hän on puhunut uskon esikuvista. Tietysti uskosta puhuu myös Jeesus päivän perinteisessä saarnatekstissä eli autuaaksijulistuksissa. Pelkästään heprealaiskirjeen teksti nostaa esiin monta asiaa ja luetellaan ne vielä tässä;

se puhuu uskosta ja kuolemasta,
lupauksesta jota ei saada,
näkemisestä ja ilolla tervehtimisestä,
vieraudesta ja muukalaisuudesta,
isänmaasta ja paremmasta taivaallisesta isänmaasta,
uskovat tunnustavasta Jumalasta ja heille rakennetusta valmiista kaupungista

Heprealaiskirje on yksi Uuden testamentin kirja kuten rippikoulun käyneen tai raamattunsa lukeneen tulee tietää. Tämä on aivan perusoppimäärä. Matkan varrella voi kuulla sitten sellaista, että se on yksi Uuden testamentin sisältämistä monista äänistä. Tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa kuten Apostoli Paavalin roomalaiskirjeestäkin, että se on evankeliumi. Sanotaan sitä vaikka kuudenneksi evankeliumiksi. 

Puhe uskon esikuvista herättää tietenkin kysymyksiä ja myös tekstimme eräs lause ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.” Ketkä ihmeen ne? Ja keitä ovat sitten mahdollisesti vielä toiset “ne” jotka eivät kuulu ensimmäiseen ne-joukkoon?

Sanotaanpa asia suoraan. Näyttää siltä, että kirkossamme on lakaistu paljon roskia maton alle. Siltä tuntuu ja välillä on sellainen olo että kun matolla kävelee niin se alla on niin paljon roskia että nilkat nyrjähtelevät. Se ei ole suinkaan ollut hyvästä vaan se on johtanut siihen, että lopulta kaikki on sitä mitä tänään näemme. Julistuksesta voidaan sanoa, että se on väljähtynytä. Kirkko ei yritäkään olla vieras vaan se on kotoutunut tänne ja rakentanut oman isänmaansa tänne. Paremmasta taivaallisesta isänmaasta ei oikein jakseta puhua.

Kansankirkon henkeen ei oikein kuulu sanoa Pyhäinpäivän aaton hautuumaiden valomerta katselle että siellä ne kahdenlaiset ne-ihmiset nyt lepäävät. Siellä oikeamielinen ja syntinen, hyvä ja paha, ovat saaneet leposijan vierekkäin. Näinhän asia on. Muuten kiistämme Vapahtajamme sanat: 

”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.”

III näytös. Naapurihelvetistä moniäänisyyteen.
Voisimme tietysti puhua paljonkin kahdenlaisista ne-joukoista. Ja aivan oikeutetustikin. Puolen minuutin aikana voidaan lausua niin suuret tuomion sanat että puolet ihmisistä pahastuu ja toisestakin puolesta suuri osa pahastuu toisen puolen puolesta. Pitää kysyä onko kymmenen kovan sanan joukossa yhtä rakentavaa sanaa. Tietysti edellä sanotussa on totuus, on parempi rakentaa kuin rikkoa. Mutta siitäkään emme pääse eroon, etteikö välillä pidä rikkoa ja jos siltä näyttää niin monta kertaa korjattu rakennus on joskus pistettävä nurin perutuksiaan myöten, ellei peräti maahan isketyt paalutuksetkin ole kiskottava maan pinnalle että voidaan rakentaa kunnollinen maanjäristyksen kestävä, uusien ohjeiden mukaisesti rakennettu rakennus.

Noin varmasti tehdään monessa paikassa. Saamme aina tasaisin väliajoin kuulla maanjäristyksistä jotka rikkovat taloja ja aivan erityisesti huonosti rakennettuja taloja. Jossain päin ongelmana on se, että vaikka järistyksiä on useita ja säännöllisinkin väliajoin, niin korjauksia ei tehdä vaikka tiedettäisiinkin että uusi järistys jääjäämättä joskus tulee, ja tulee varmasti. Talot ja ihmisasumukset on hyvä rakentaa näin, ja niin tehdäänkin jos vain siihen on varoja.

Mutta miten on kirkon laita? Asuuko se ränsistyneessä talossa joka on kokenut järistyksiä järistysten perään. Onko tuo kirkko vain talo jota on aina vain hätäkorjattu korjauksen perään. Kirkon historia osoittaa että näin asia on? Sitten voi vielä kysyä aiheellisesti sitäkin, kannattaako niin heikkokuntoisessa talossa ylipäänsä asua ja aikaa viettää, talossa jossa ei kaiken lisäksi asu mitään ihannenaapureita. Ja kaiken keskellä päivän saarnatekstimme sanat tulevat ikään kuin irvistelemään meille puhuessaan” uudesta valmiiksi rakennetusta kaupungista.”

Naapurihelvetti voi olla monelle arkipäivää ihan konkreettisessa ihmiselämässäkin kun puhutaan lähekkäin asuvista ihmisistä ja perheistä. Harvemmin kun naapurit voidaan valita. Kun puhumme kirkosta vertauskuvallisesti rakennuksena, ja vielä liitoksistaan jatkuvasti natisevana rakennuksena, niin ymmärrämme tilanteen. Huonossakin talossa voi asua ja nykyään valitetaan niin helposti monesta asiasta. Ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taaksepäin niin ymmärrämme mistä on kyse. Mutta jos joutuisimme menemään takaisin savupirtteihin ja ankaraan työntäyteiseen elämänrytmiin niin kyllä siinä miettisi aivan konkreettisesti elämän jatkamisen mielekkyyttä. Kaikkeen kyllä sopeutuu ja ensimmäinen päivä on aina pahinta, hirsipuussakin.

Mutta että tuossa huonossa kunnossa olevassa talossa, kirkossa, on sitten vallalla monitasoinen naapurihelvetti onkin jo vaikeampi asia. Voi tietysti eristäytyäkin ja etsiä toisia samanmielisiä. Joku voi nähdä asian mahdollisuutena. Nythän saa todellisen mahdollisuuden kehittää lähimmäisenrakkautta. Joku toinen puhuu moniäänisyydestä ja joku toinen taas muukalaisuudesta. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa asumista yhä huonompaan kuntoon menevässä rakennuksessa jossa, mitä enemmän yrität olla ihminen, niin sitä enemmän löydät uusia ongelmanaapureita. Ja aika ajoin jotkut kyselevät sitäkin, että miksi vuokraisäntä tai talon omistaja ei tee remonttia tai rakenna aivan uutta taloa?

IV näytös. Uuteen kaupunkiin eivät kaikki pääse, mutta…
Mutta millaista väkeä talossa sitten asuu? Vastauksen löydämme tähän kysymykseen päivän evankeliumista. Talossa asuu hengessään köyhiä, siellä on paljon murheellisia, siellä on kärsivällisiä, siellä on niitä joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, siellä on varmasti paljon armahtavaisia ihmisiä, siellä on myös puhdassydämisiä, siellä on rauhantekijöitä, mutta on myös vainottuja ja siellä on myös muita. Siellä on se toinen ne-joukko, ja tämä on pakko sanoa ääneen vaikka kansankirkon henki ja sen uusien johtajien henki ei sellaista ehkä suvaitse.

Uuteen kaupunkiin, joka on rakennettu kestäväksi ja uusista aineista eivät nimittäin kaikki pääse! Jos näin sanotaan niin se on sitä halvan armon julistamista jota aikamme on tulvillaan. Mutta miten sitten elämme tämän näyn kanssa? Kovin helposti lähdemme miettimään sitä josko kuulumme siihen toiseen ne-joukkoon. Voimme ajatella sitäkin että varmasti voi olla jokin ajallinen merkki siitä joka antaa osviittaa siihen, että kuulumme siihen, ei siihen ne-joukkoon, vaan siihen jolle uusi kaupunki on rakennettu?

Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että on mahdotonta sanoa kumpi joukko on se joka perii uuden kaupungin, taivaallisen isänmaan. Kaiken tämän epävarmuuden keskellä on kuitenkin elettävä ja etsittävä lohtua sanasta joka on meille annettu. Loppuun saakka saa niin hyvä kuin pahakin sateensa ja aurinkonsa ja samaan kirkkomaahan heidät kerran tuodaan. Näin on ollut ennenkin ja niin on vastakin oleva.

Mutta mitä sanoisimme vielä lopuksi. Pohdiskelumme on saanut mielen vähän neuvottomaan tilaan! Joku on sanonut, että saarnan tulee olla kuin morsiamen hääpuku. Kun näin sanotaan on tietysti mielessä englantilaistyyppiset vaikutukset ja kuninkaallisten häiden esimerkki. Mutta sanotaan että morsiamen hääpuvussa tulee olla, jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain varastettua. Edelleen se joku kehitteli ajatusta saarnan olemuksen suhteen sanomalla, että saarnassakin tulee olla jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja vaihtoehtoisesti ajan hengen mukaan ja/tai vihreää ja jotain lainattua. 

Vanhaa meillä on ollut varmasti tässä kaikki sillä ”ei ole mitään uutta auringon alla.” Uutta voi olla se, että herätimme pienen kysymyksen siitä, onko Pyhäinpäivän perinteinen evankeliumi eli Matteuksen evankeliumin sisältämän Jeesuksen vuorisaarnan autuaaksijulistus sittenkään paras mahdollinen saarnateksti tälle päivälle. Sinistä tai vihreää löydämme ajatuksesta tuosta ränsistyneestä talosta. Vihreää kaiken ajan mittapuiden mukaan on kierrätysasuminen ja tyytyminen vähän ränsistyneempiin oloihin. Mutta entäs kirjallinen lainaus. Kirjallisia lainauksia tai varkauksia ovat saarnat aina olleet täynnänsä, ja niin on toisaalta maailmankirjallisuuskin. Mutta jos nyt tällä kertaa sanomme suoraan mistä otamme loppuun vielä pienen lainauksen. Kirjana on vuonna 1960 ilmestyneen Suomalaisen saarnakirjan ensimmäinen osa joka sisälsi saarnat ensimmäisen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Ja sieltä tietenkin Pyhäinpäivän saarnasta sen viimeisen kappaleen ilman viimeistä lausetta ja kahta siihen lainattua virren säkeistön. Saarnaajankin nimen voimme mainita ja hän on Jyväskylän jos silloin entinen kirkkoherra Paunu. Kuulemmepa miten hän päätti saarnansa kauan sitten:

”Vaikka siis Jeesukseen uskovat ihmiset, Jumalan ihmiset, eivät voikaan tämän elämän aikana kerskua korkeasta hengellisyydestään ja suurista aikaansaannoksistaan, ja vaikka heidän asemansa kristittyinä joskus voi käydä tukalaksikin, toisinaan aivan vainotuksi Kristuksen nimen tähden, Jeesus heitä kuitenkin rohkaisee: autuaita, ikionnellisia te olette! Sillä hän avaa ystävilleen vielä paljon avarammat näköalat, ja kilvoittelijat saavat päästä taivaan kotiin voiton jo saavuttaneiden pyhien pariin. ”Ole uskollinen kuolemaan asti,” hän sanoo toisaalla, ”niin minä annan sinulle elämän kruunun” (Ilm. 2:10). AMEN.