Hyvä paimen
Saarna Auran kirkossa 10 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Jälkiuunileipäpappi
Evankeliumi Joh. 21: 21-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.” Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."
Jokunen vuosi sitten tasavaltakuntamme ykköslehdessä oli erään vanhan sanapalvelijan nekrologi, muistokirjoitus. Kaiken muun ohella tuosta miehestä sanottiin: Hän piti rukiisia saarnoja. Mitä se tarkoittaa? Rukiisia saarnoja. Onkohan se jotenkin vanhanaikaista puhetta?
Onko olemassa myös ohraisia saarnoja, tai peräti pullapuheita? Ja onko nykyään, ajan hengestä juontuen myös pikaruoka-saarnaamista. Sitäkö on nykypäivän kirkkokansa vailla. Kun on sanottu pikaruokaketjuista, että sieltä tultaessa näkee jo toisen saman liikemerkin kadun toisessa päässä ja näin nälkä pysyisi loitolla vain kadun toiseen päähän asti. No käyväthän jotkut kahdesti päivässä jumalanpalveluksessakin...
Toisiko kuitenkin vanhan ajan rukiinen saarna kirkkokansalle hengellisiä vatsanväänteitä? Maku saattaisi olla vähän vanhakantainen, ja leuat voisivat rasittua sitä pureskellessa. Sellaistahan kunnon ruisleipä on, se täyttää hyvin pureskeltuna mahan, noin 20 leuanlonksua kappaletta kohden, ja kylläinen olo kestää pitkään. Ei vain kadun toiseen päähän, vaan ainakin vanhanaikaisen peninkulman verran.
Mutta ettemme pilkkaisi liian kohtuuttomasti mäkdonaldseja ja hesburgereita, sanotaan toki, että tuollaisen ketjuruokalan etu, tai hyve sinänsä on se, että tuotteet ovat tasalaatuisia. Joka paikassa saa varmasti samanlaisen annoksen, hinta on sama ja palvelu, jos ei nyt täydestä sydämestä ilolla lähtevää, niin ainakin reipasta ja nopeaa.
Onko kirkkomme ketjuravintolan tapainen jos voimme rinnastaa jumalanpalveluksen liiketuotteeksi? Helposti voi näet käydä niin, että saarnat, paikkakunnasta riippumatta, muistuttavat tosiaan. Ja onko kirkosta, pyhäpäivän messusta, tullut ketjuravintolaan verrattava. Onko tuote alkanut yhdenmukaistua. Näinhän toki on aina ollut patenttivarman ehtoollisen suhteen. Sakramenttina se on pätevä, jakoipa sen kuka tahansa. Luterilaiseen kirkkoon voi siis tässä mielessä tulla kuin ketjuravintolaan. Palvelu toimii, tuote on tasalaatuinen, sitä voi nauttia niin usein kuin se tuntuu tarpeelliselta, ja kaikista muista ravintoloista poiketen: talo tarjoaa aina.
Mutta rukiinen saarna! Mistä sen tunnistaa; tuon toisen ilmaisjakelussa olevan tuotteen. Päivän tekstiin liittyen: rukiisesta saarnasta kuuluu aina hyvän paimenen ääni, ja se pohjautuu aina ja vain Raamatun tekstiin. Miksi kirkko ei ole pikaruokapaikka...
Tuskinpa on toista kuvaa, joka kautta aikojen olisi ollut Kristuksen seurakunnalle rakkaampi kuin kuva meidän Herrastamme ja Vapahtajastamme hyvänä paimenena. Marttyyrikirkon kristittyjen jäljiltä jo löytyy heidän pakopaikkansa, Rooman katakombien seinämistä piirroksia paimenesta karitsa olallaan. Vainotut Kristuksen seuraajat tahtoivat itselleen ja toisilleen muistuttaa, että he olivat kuoleman uhatessakin uskollisen paimenen hoidossa. Ja kun ajattelee, miten lukemattomat taiteilijat sen jälkeen ovat innoittuneina kuvanneet samaa aihetta, tekisi mieli sanoa, että Jeesus jätti sittenkin maailmaan kuvan itsestään lausuessaan nuo sanat: ”Minä olen hyvä paimen.”
Päivän tekstin ydin on sanoissa: Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Olen aina kysynyt erään kysymyksen rippikoulun loppukertauksessa, loppukokeessa. Vastaukset tuohon kysymykseen ovat olleet moninaiset. Kysymys on ollut: ”Kuinka ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan?” On vastattu kaikkea luonnon ihmettelystä linnunlauluun, kirkossakäyntiin ja muuhun sellaiseen. Puolinaisia vastauksia, hyvin harvassa juuri se yksinkertainen vastaus: Ainoastaan siten, että Jumala ensin ilmoittaa itsensä meille. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Ei liene väliä, kenelle sanat on osoitettu. Hyvän paimenen ääni: sinä se on, ihminen ei voi pelastaa itseään, eikä hän voi tulla tuntemaan Jumalaa ellei hän itse ole ensin ilmoittanut itseään.
Miksi on pidettävä kiinni juuri tuosta, ja vain tuosta. Myös siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kuvittelemme tuntevamme Jumalan ilman hyvän paimenen ääntä, ei ole pitkä askel myöskään siihen, että ihminen voi tehdä muutakin. Että hän voi omin avuin, omasta kyvystään ja mahdollisuuksistaan tehdä hyvää.
Saarna Auran kirkossa 10 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Jälkiuunileipäpappi
Evankeliumi Joh. 21: 21-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.” Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."
Jokunen vuosi sitten tasavaltakuntamme ykköslehdessä oli erään vanhan sanapalvelijan nekrologi, muistokirjoitus. Kaiken muun ohella tuosta miehestä sanottiin: Hän piti rukiisia saarnoja. Mitä se tarkoittaa? Rukiisia saarnoja. Onkohan se jotenkin vanhanaikaista puhetta?
Onko olemassa myös ohraisia saarnoja, tai peräti pullapuheita? Ja onko nykyään, ajan hengestä juontuen myös pikaruoka-saarnaamista. Sitäkö on nykypäivän kirkkokansa vailla. Kun on sanottu pikaruokaketjuista, että sieltä tultaessa näkee jo toisen saman liikemerkin kadun toisessa päässä ja näin nälkä pysyisi loitolla vain kadun toiseen päähän asti. No käyväthän jotkut kahdesti päivässä jumalanpalveluksessakin...
Toisiko kuitenkin vanhan ajan rukiinen saarna kirkkokansalle hengellisiä vatsanväänteitä? Maku saattaisi olla vähän vanhakantainen, ja leuat voisivat rasittua sitä pureskellessa. Sellaistahan kunnon ruisleipä on, se täyttää hyvin pureskeltuna mahan, noin 20 leuanlonksua kappaletta kohden, ja kylläinen olo kestää pitkään. Ei vain kadun toiseen päähän, vaan ainakin vanhanaikaisen peninkulman verran.
Mutta ettemme pilkkaisi liian kohtuuttomasti mäkdonaldseja ja hesburgereita, sanotaan toki, että tuollaisen ketjuruokalan etu, tai hyve sinänsä on se, että tuotteet ovat tasalaatuisia. Joka paikassa saa varmasti samanlaisen annoksen, hinta on sama ja palvelu, jos ei nyt täydestä sydämestä ilolla lähtevää, niin ainakin reipasta ja nopeaa.
Onko kirkkomme ketjuravintolan tapainen jos voimme rinnastaa jumalanpalveluksen liiketuotteeksi? Helposti voi näet käydä niin, että saarnat, paikkakunnasta riippumatta, muistuttavat tosiaan. Ja onko kirkosta, pyhäpäivän messusta, tullut ketjuravintolaan verrattava. Onko tuote alkanut yhdenmukaistua. Näinhän toki on aina ollut patenttivarman ehtoollisen suhteen. Sakramenttina se on pätevä, jakoipa sen kuka tahansa. Luterilaiseen kirkkoon voi siis tässä mielessä tulla kuin ketjuravintolaan. Palvelu toimii, tuote on tasalaatuinen, sitä voi nauttia niin usein kuin se tuntuu tarpeelliselta, ja kaikista muista ravintoloista poiketen: talo tarjoaa aina.
Mutta rukiinen saarna! Mistä sen tunnistaa; tuon toisen ilmaisjakelussa olevan tuotteen. Päivän tekstiin liittyen: rukiisesta saarnasta kuuluu aina hyvän paimenen ääni, ja se pohjautuu aina ja vain Raamatun tekstiin. Miksi kirkko ei ole pikaruokapaikka...
Tuskinpa on toista kuvaa, joka kautta aikojen olisi ollut Kristuksen seurakunnalle rakkaampi kuin kuva meidän Herrastamme ja Vapahtajastamme hyvänä paimenena. Marttyyrikirkon kristittyjen jäljiltä jo löytyy heidän pakopaikkansa, Rooman katakombien seinämistä piirroksia paimenesta karitsa olallaan. Vainotut Kristuksen seuraajat tahtoivat itselleen ja toisilleen muistuttaa, että he olivat kuoleman uhatessakin uskollisen paimenen hoidossa. Ja kun ajattelee, miten lukemattomat taiteilijat sen jälkeen ovat innoittuneina kuvanneet samaa aihetta, tekisi mieli sanoa, että Jeesus jätti sittenkin maailmaan kuvan itsestään lausuessaan nuo sanat: ”Minä olen hyvä paimen.”
Päivän tekstin ydin on sanoissa: Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Olen aina kysynyt erään kysymyksen rippikoulun loppukertauksessa, loppukokeessa. Vastaukset tuohon kysymykseen ovat olleet moninaiset. Kysymys on ollut: ”Kuinka ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan?” On vastattu kaikkea luonnon ihmettelystä linnunlauluun, kirkossakäyntiin ja muuhun sellaiseen. Puolinaisia vastauksia, hyvin harvassa juuri se yksinkertainen vastaus: Ainoastaan siten, että Jumala ensin ilmoittaa itsensä meille. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Ei liene väliä, kenelle sanat on osoitettu. Hyvän paimenen ääni: sinä se on, ihminen ei voi pelastaa itseään, eikä hän voi tulla tuntemaan Jumalaa ellei hän itse ole ensin ilmoittanut itseään.
Miksi on pidettävä kiinni juuri tuosta, ja vain tuosta. Myös siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kuvittelemme tuntevamme Jumalan ilman hyvän paimenen ääntä, ei ole pitkä askel myöskään siihen, että ihminen voi tehdä muutakin. Että hän voi omin avuin, omasta kyvystään ja mahdollisuuksistaan tehdä hyvää.
Kaiken takana on uskonpuhdistuksen suuren isän Martti
Lutherin keskeinen tapa ajatella: ”Ei pidä lisätä yhtään enempää kuin on
tarpeen selittää jokin asia yksinkertaisimmalla tavalla.” Ei ole
yksinkertaisempaa tapaa ajatella kuin että Jumala on jo pojassaan lähestynyt
meitä ja valmistanut pelastuksen hänen kauttaan. Kaikki mitä hyväksemme
tapahtuu on meistä riippumatonta.
Päivän sanomaan, hyvään paimeneen, syömiseen ja ruokkimiseen, liittyy myös keskeisesti se Johanneksen teksti jossa Jeesus kehottaa Pietaria ruokkimaan hänen karitsojaan. Kolme kertaa Jeesus kysyy Pietarilta rakastaako hän tätä, ja kolme kertaa hän myös saa kehotuksen.
»Ruoki
minun karitsoitani.»Päivän sanomaan, hyvään paimeneen, syömiseen ja ruokkimiseen, liittyy myös keskeisesti se Johanneksen teksti jossa Jeesus kehottaa Pietaria ruokkimaan hänen karitsojaan. Kolme kertaa Jeesus kysyy Pietarilta rakastaako hän tätä, ja kolme kertaa hän myös saa kehotuksen.
»Kaitse minun lampaitani.»
»Ruoki minun lampaitani.
Simon Pietari oli kohdannut uudestaan Jeesuksen samalla Gennesaretin järven rannalla, missä he olivat kohdanneet ensi kerran silloin, kun Pietari sai kutsun lähteä ihmisten kalastajaksi. Pietari oli välillä joutunut jo epätoivossaan kyselemään koko tuota kutsumustaan ja palannut takaisin entiseen ammattiinsa. Silloin tulee ylösnoussut Jeesus hänen luokseen. Pietari on hänen edessään, jota hän on väittänyt rakastavansa, seurannut, mutta jonka sitten koetuksen hetkellä — kieltänyt.
Sitten seuraa keskustelu jossa ylösnoussut Mestari käsittelee Pietaria ja saa tämän tuskastumaan. Joku voisi luonnehtia Jeesusta jopa varsin julmaksi sielunhoitajaksi. Rantahiilloksella kolmasti tehty kysymys oli varmasti kipeä muistutus eräästä toisesta hiilivalkeasta, jolla opetuslapsen uskollisuus mestariinsa oli kolmasti horjunut.
Eikö meidän käy jopa Pietaria sääliksi. Hän muistaa suuret sanansa ja niin surkean lankeemuksensa. Jeesus näkee tämän. Särjettyä sydäntä hän ei kuitenkaan muserra, hän ei enempää kosketa tuota kipeää kohtaa. Pietarin synti on annettu anteeksi. Nöyryytetty on saanut armon
Pietarin sydämen rakkaus kuuluu nyt Jeesukselle täydemmin kuin milloinkaan ennen. Viimein hän tajuaa Vapahtajan tarkoituksen. Mestari ei sittenkään ollut tullut häntä nöyrryttämään, vaan nostamaan ja rohkaisemaan. Enemmän kuin kaikki Pietarin vakuuttelut merkitsi tuolla hetkellä se, että Jeesus kaikesta huolimatta tahtoi ottaa vastaan hänen rakkautensa, jonka hän oli tahrannut lankeemuksellaan.
”Rakastatko minua?” Jos rakastat, silloin on sinun aika käydä työhön! ”Ruoki minun karitsoitani.” ”Kaitse minun lampaitani.” Tehtävä on suuri ja vaativa. Mutta Pietarin heikkous ei ole enää esteenä, sillä hänen koeteltu ja nöyrtynyt rakkautensa tekee Simonista jälleen Pietarin, avaa uudet mahdollisuudet ylösnousseen seuraamiseen palvelevan ja kärsivän rakkauden askelissa.
Tähän kohtaamiseen täytyy meidän kaikkien joutua Vapahtajamme kanssa, ennen kuin meistä tulee hänelle soveliaita, joille hän voi uskoa tehtäviä. Yksikään Jeesuksen opetuslapsi välty tuolta samalta kysymykseltä. Ennemmin tai myöhemmin olemme kaikki samalla hiilivalkealla, ja meidän on vastattava kysymykseen. Kysymyksen väistäminen merkitsisi jo kieltämistä. Pietarin koulu on meidän jokaisen käytävä kypsyäksemme hänen seuraajikseen.
Eikö meidän ole käynyt Pietarin tavoin? Joskus ei osoittaudu koetuksissa kestäväksi. Tunnemmeko tästä tuskaa tunnustettava suoraan: Sinä, Herra, tiedät kaikki; tiedät, etten ole sinua rakastanut. Melkein kaikki todistaa sitä. Tiedät, mikä kurja raukka minä olen. Sinä itse olet vääjäämätön todistaja siihen. Mutta kenenkä luokse minä menisin, sinä yksi rakastat tällaistakin. Sinä näet, etten sittenkään voi elää ilman sinua, tiedät, että olet minulle rakas.
Jeesus tulee yhä meidän luoksemme. Hän rakastaa meitä yhä, kaikesta huolimatta. Hän tulee auttamaan meitä uudestaan tielle, rakkauden tielle. Hän tulee antamaan meille rakkauden, jota hän kysyy. Rakkaus perustuu anteeksiantamukseen. Joka on saanut paljon anteeksi, hänelle on kyky rakastaa paljon. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
Ihminen ei siis tee uskonratkaisua. Jos näin väitetään on kirkkomme silloin jotain muuta kuin luterilainen. Silloin sanapalvelija tarjoilee rukiisen, yksinkertaisen ravinnon sijasta jotain helposti pureksittavaa. Vaalea leipää jauhelihapihvillä maistuvan kastikkeen kera. Se kyllä maistuu hyvältä, on helppo pureskella, mutta kohta sinun on jälleen nälkä. Ehkä jaksat seuraavalle pikaruoka-asemalle. Ja pitää aina muistaa, että pikaruoka lihottaa, hengellinen pikaruoka pöhöttää hengellisesti.
On siis julistettava sanomaa Hyvästä Paimenesta ja hänen opistaan. Siitä tunnetaan hyvän paimenen ääni. Kukaan ei voi julistaa hyvän paimenen sanomaa ellei hyvä ole ensin puhutellut häntä.
Palkkarengin ääni ei kanna kauas, leipäpappi syö itse omat eväänsä ja jää nälkäiseksi, mutta jälkiuunileipäpappi syöttää hyvän paimenen rukiista leipää. Siinä jälleen yksi vaikeasti ymmärrettävä asia, vaikea siksi, että se on niin yksinkertainen. AMEN.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti